Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.

Kuva: Pixabay