Fiiliksiä

Eipä meinaa ehtiä bloggaamaan; rauhaisan köllöttelyn ajat ovat takana. Miten se pikkuvauvavaihe jo näin vilahtikin ohitse... Silmu on noin kuukauden päivät ryöminyt. Hän nousee konttausasentoon ja kiikkuu siinä, pääsee jo vähän eteenpäinkin, mutta yleensä muutaman konttausaskeleen jälkeen tyyli vaihtuu, kun ryömimällä lattian pintaa pitkin eteneminen tapahtuu niin paljon vauhdikkaammin. Pari kertaa hurjapää on jo noussut tukea vasten ylös. Onneksi olen ollut vieressä nappaamassa kiinni; suojaheijasteet eivät vielä oikein toimi, ja Silmu olisi kaatunut pahasti takaraivolleen, jos äiti ei olisi pelastanut. 

Aiemmin pitkiä päikkäreitä tuhissut vauvani ei päiväsaikaan enää nukahda kovin helposti. Välillä on päiviä, jolloin käytössä on koko nukutusrepertuaari vaunuttelu-liinailu-tissittely-hyssyttely-lauleskelu ja silti uni ei vain tule, vaikka vaavi jo kitisee väsymystään ja hieroo silmiään. Kun hän viimein sitten nukahtaa, unet kestävät usein vain 30-45 minuuttia. Kovin häiriöherkäksi on Silmun päiväuni muuttunut myös: liikkuvia vaunuja ei auta pysäyttää ja jos joskus onkin saatu pikkusisko unille sisällä, Esikoisen mökästys herättää hänet helposti. 

5-vuotias isoveli on kesäkuun alkupuolelta ollut päiväkodista kesälomalla, ja hän myös ottaa osansa. Tekemistä ja touhua täytyy olla mahdottomasti, ettei pinna alkaisi kiristyä äidillä tai pojalla. Miehellä on lomaa vasta elokuussa, joten kaikkiaan parin kuukauden ajan saan maistaa täyspäiväistä kahden lapsen kotimamman elämää. 

Se on arkista, raskastakin, tavallista ja ihanaa, ihanan tavallista. Sitä, mitä aloin loppuvuodesta 2012 haluta. Sitä, mikä elämän heittäessä kuperkeikkaa siirtyi ja viivästyi. Olen niin onnellinen, että lopulta sain tämän kaiken kuitenkin, että Silmu syntyi tyhjän sylini täyttäjäksi. 

Nautin vauvastani valtavasti! Silmu on ihaninta maailmassa! En tiedä mitään suloisempaa kuin vauva rinnalla lussuttamassa, vauva nauramassa ääneen veljensä ilmeille ja päristelyille, vauva kiipeilemässä isänsä rintakehän päällä. 

Tekisi melkein mieleni todeta kliseisesti, että rakastun Silmuun päivä päivältä enemmän. Miten se on mahdollista, kun rakkaus on ollut suurinta mahdollista ensiparkaisusta lähtien? Ehkä kyse on siitä, että olen alkanut pikkuisen relata. Luottamus elämään on yhä hauras ja menettämisenpelko sietämätön, mutta aivan joka ilta en enää nukahda mielessäni hokemaani mantraan kaikki-on-hyvin-Silmu-ei-kuole. Aivan joka aamu en enää ensimmäisenä herätessäni paniikinomaisesti tarkista, että pieni ihminen kainalossani hengittää. 

Raskausaikana tilastot ja todennäköisyydet eivät rauhoittaneet minua, mutta nyt saan edes hiukkasen mielenrauhaa siitä tiedosta, että pahin kätkytkuolemariski-ikä on ohitse. Nyt tietysti on toisia murheita - pahuksen pikkulegot, jotka eivät meinaa pysyä Esikoisen huoneen suljetun oven takana, roskat ja ruuanmurut, miten Silmuseni jo niin pieniä asioita taitavasti sormillaan poimiikin suuhunsa. Nukumme perhepedissä ja kerran on vauhtimimmi onnistunut ryömimään sängystä lattialle - kylläpä siitäkin sai äiti sydämenläpätyksiä! 

Kuitenkin tuntuu, että oloni on jollain tavalla kevyempi, kun Silmu ei enää ole aivan avuton untuvikko. Luulen, että kyse on osaltaan myös siitä, että entistä harvemmin näen Silmussa Veikkosen. Alkuun, kun säpsähtelin sydän kurkussa liikkumattomalta näyttävää syvään uneen vaipunutta vauvaa, mukana kulki piinaava kokemus näystä, jonka äärellä olen kerran ollut: olen katsonut lasta, jonka rintakehä ei kohoile, joka ihan todella on eloton ja liikkumaton. Kaikki lapsemme ovat ulkonäöltään samaa sarjaa, ja etenkin nukkuvana Silmun kasvonpiirteissä on yhä paljon muistumia Veikkosesta. 

Kuten olen parissa aiemmassa tekstissäni kirjoittanut, olen viime aikoina myös käynyt paljon läpi mennyttä. Muistot pomppailevat mieleen milloin mistäkin yhteydestä: jokin tuoksu, ääni, tavara, sana, paikka singauttaa äkkiä ajatuksiini aiemmin unohtuneita kuvia ja hetkiä Veikkosen odotuksen ajalta, niiltä kuoleman jälkeisiltä kaikkein synkimmiltä kuukausilta tai vaihtoehtoisesti Silmun odotuksen tuskaisilta loppumetreiltä. 

Yhtenä aamuna löysin itseni muistelemasta sitä, miten yritin saada Veikkosen liikkeitä tuntumaan. Miten kylkeä rivakasti kääntämällä ikään kuin huijasin itseäni: ehkä se liikahti? Kuollut vauva kelluu lapsivedessä, ja kun vatsaa hölskäyttää, painaa tai heilauttaa tarpeeksi kovaa, liikkeen voi saada tuntumaan. Synnytysvastaanotossakin kätilö epäili tuntevansa potkun, kun hän painoi vatsaani. 

Muistot vievät syvälle kipuun ja tuskaan. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä, että sellaisen kokemuksen jälkeen edes uskalsin yrittää uutta raskautta ja että jopa kohtuullisen järjissäni Silmun odotuksen läpi kuljin. Kaipa se puhtaasti biologiasta kumpuava tarve saada uusi poikanen menetetyn jälkeen vain oli niin vahva. Ihmismieli suojamekanismeineen on ihmeellinen laitos. Kun Silmun raskaus alkoi, pinnalla oli menetyksen suru. Silloin en käynyt läpi näin konkreettisesti ja fyysisesti muistumia siitä, miltä vauvan kuoleminen kohtuun tuntuu. Silloin kaipasin vauvaa syliini, fokus oli ikävässä ja ruumiillisessa tarpeessa saada uusi lapsi hoivattavaksi. 

Ja hyvä niin. Hyvä näin. 

(Kuvat: Pixabay)