Pieni punainen mekko

Keväällä 2013 joitakin viikkoja ennen rakenneultraa ostin kirpputorilta pienen mekon. Emme tienneet vielä sukupuolta, toivoin kovasti tyttöä. Ostin mekon, sillä ajattelin, että siinä kohtaa voin sen tehdä. Voin kuvitella ja haaveilla, että minusta tulee tytön äiti. Jos ei sitten tulekaan, mekko jää muistoksi haaveesta. Olkoon se sitten edes vain kuvitteellisen tyttäreni mekko.

Kun veikkosen sukupuoli selvisi, en kuitenkaan osannut tuntea pettymystä. Silloinkaan en uskaltanut aivan itsestäänselvänä pitää sitä, että vauva olisi terve, vaikka en toki yhtä jäätävästi pelännyt kuin tällä kertaa. Olin huojentunut, kun kaikki oli kunnossa, veikkonen näytti kuvaruudulla ihanalta ja omalta. Enhän voinut häntä toivoa toiseksi, rakasta poikaani.

Haikeus liittyi siihen, että olimme ajatelleet lapsilukumme jäävän kahteen. Toinen poika = ei koskaan tyttöä, näin sen järkeilin. Yritin käsikirjoittaa elämää yli valtuuksieni. Voi minua!

Keksin nopeasti hyviä puolia kahdesta pojasta. Vaatteet, lelut, kaikki luistimet sun muut, joita vuosien saatossa pitäisi niin paljon hankkia, kaiken voisi kätevästi kierrättää! Pojat voisivat jakaa yhteisen huoneen pitempään kuin eri sukupuolta olevat sisarukset. Heillä olisi paljon yhteistä, veljekset kuin ilvekset, samoja kiinnostuksenkohteita, leikkejä, harrastuksia. Olisi hauskaa seurata kahden pojan kasvua: persoonallisuuserot pääsisivät paremmin esille, kun eleitä, tapoja ja mieltymyksiä ei tulisi laitettua vain sukupuolen piikkiin.

Ehdin myös ajatella pitkälle tulevaisuuteen: en saisi omaa tytärtä, mutta aikanaan poikani ehkä toisivat kotiin tyttöystäviä. (Joo, tiedostin myös ajatuksen heteronormatiivisuuden - haaveilin silti.) Ajattelin, että kenties minusta tulee joskus pienen tytön mummu.

Valmistauduin elämään kahden pojan äitinä, siitä ajatuksesta ehti tulla osa minua.

Sitten jouduin opettelemaan jotain aivan muuta: miten olla äiti yhtä aikaa elävälle ja kuolleelle.

Ja nyt olen taas uuden kynnyksellä: odotamme tyttöä.

Jotain kammottavaa tässä on. Enhän herran tähden halunnut tyttöä pojan kuoleman hinnalla!

Ennen rakenneultraa olin niin peloissani, että en uskaltanut juurikaan ajatella vauvan sukupuolta. Kun sitten kaiken oli todettu olevan hyvin ja kätilö oli jo päättämässä tutkimusta, uskaltauduimme kysymään tietoa, mitä moni tavisodottaja ensisijaisesti ultrasta menee hakemaan.

Sukupuoli on niin merkityksetön ja silti merkittävä. Tuntuu, että aihe on yleisestikin hiukkasen tabu, mutta vielä enemmän se on sitä, kun on kokenut jotain näin kamalaa kuin lapsen kuolema. Nyt pitäisi ylevästi olla lapsen sukupuoleen liittyvien toiveiden, haaveiden ja mielikuvien yläpuolella.

Totta kai kuolema on asettanut sukupuoliasian erilaiseen valoon. Ilman muuta on tärkeintä, että vauva syntyy elävänä, ja toiseksi tärkeintä, että hän olisi terve ja saisi kaikki mahdollisimman hyvän ja pitkän elämän edellytykset.

Pinkkiä, fuksiaa, pitsejä, röyhelöitä? 

On pakko silti myöntää, että ajatus tytöstä on vaatinut vähän totuttelua. Ei poikakaan olisi veikkosta korvannut, mennyttä ei takaisin saa millään, mutta minulla ikään kuin oli päässäni valmiina konsepti kahden elävän pojan äitiyteen.

Hyvin hämmentävää on myös se, että olen aina hirmuisesti toivonut tyttöä, ja nyt kun odotan tyttöä, olenkin vähän ymmälläni. Ehkä eri sukupuoli vain tekee niin konkreettiseksi - hyvässä ja pahassa - että nyt todellakin odotamme uutta, erillistä lasta. En voi enää huijata itseäni edes hetkittäin ajattelemaan, että elämästä voisi vielä jotenkin tulla sellaista, jollaiseksi sen edellisen odotuksen aikana ennen kohtalokasta syyspäivää kuvittelimme.

Hypistelen pientä punaista mekkoa ja yritän ajatella, että en ostanut sitä turhaan. Ehkä jokin osa minusta tiesi asioita, joihin järjellä ei yllä. Jos aika on syklejä ja kerroksia, ei lineaarista pötköä sittenkään. Jos tyttö odotti vuoroaan, ja koska olimme jääräpäisesti päättäneet, että ei enempää kuin kaksi, oli veikkosen mentävä, tehtävä siskolleen tilaa. Hullua karmivaa synkkää lohduttavaa käsittämätöntä.


Tyttöni, tulethan luoksemme? Saanhan sinua hoivata, helliä, kasvattaa? Saanhan pukea punaiseen mekkoon? Ja jos oletkin poika (ultralaitteet ja kätilöt eivät ole erehtymättömiä!), olet aivan yhtä tervetullut! Olet kolmas lapseni, miten huikeaa, kolmas, ja yhä enemmän odotan juuri sinua, en vain uutta vauvaa tyhjään syliin, vaan juuri tätä tiettyä ihanaa pientä vauvaa.


PS: Surublogista on väistämättä tullut jossain määrin odotusblogi - pahoittelut, jos joku kokee siitä mielipahaa. Kaikki liittyy kaikkeen, elämänalueet toisiinsa, tämä odotus on saanut alkunsa surusta ja kaipauksesta. Suru ja onni kulkevat käsi kädessä, pelko ja toivo ritirinnan.