Pakko nauttia

Kun maaginen kaksitoista viikkoa täyttyi ja np-ultrassakin kaikki oli hyvin, kuulimme monelta läheiseltämme, miten nyt saamme luvan kanssa vain nauttia raskaudesta. Joiltakin kehotus nauttia tuli suorastaan käskynä: nyt pitää nauttia. Kyllähän vauvakin vaistoaa äidin tunteet, ei saa masistella, pitää nauttia!

Ei, en minä nauti raskaudesta. Siihen on monta syytä.

1. Olin raskaana juuri äsken! Täydet yhdeksän kuukautta. Ja vaikka olinkin fyysisesti hyvässä kunnossa, säästyin pahimmilta vaivoilta ja todella nautin vatsastani, ei se raskaana oleminen nyt niin auvoista ole, että olisin heti halunnut jatkaa toiset yhdeksän kuukautta putkeen alle puolen vuoden tauolla välissä.

2. Halusin vauvan, en raskautta. Syli huutaa ikävää. Kun en kerran saanut sitä vauvaa, jota viimeksi odotin, minun on taas vain elettävä läpi tämä vatsankasvatusvaihe.

3. Minun ei kuuluisi nyt olla raskaana. Jos kaikki olisi mennyt oikein, meillä olisi nyt yhdeksänkuinen vauva. Veikkosen odotusaikana ajattelimme, että lapset ovat todennäköisesti siinä, kolmatta ei ollut suunnitelmissa, mutta jos suunnitelmat olisivatkin muuttuneet, tuskin tällä tahdilla. Välttämättä ei olisi kiertokaan vielä edes palannut (esikoisesta palasi n. 11 kk synnytyksestä), kenties olisin laitattanut kierukan jälkitarkastuksessa.

4. Tämä raskaus on ollut fyysisesti koettelevampi kuin edelliset (ja olen vasta puolivälissä!). Pahoinvointia oli enemmän, viikot 6-14 oksensin lähes päivittäin, välillä useita kertoja päivässä. Lähtöpainoa oli edellisestä raskaudesta jääneiden kilojen takia aiempaa enemmän, joten painan jo nyt yli sen mitä mennessäni synnyttämään esikoista eikä veikkosen raskauden loppulukemiinkaan ole enää pitkä matka. Niinpä olokin on kömpelömpi ja - niin pinnallista kuin se onkin - epäviehättävä. Vatsa näkyy selvästi, mutta ujostelen sitä yhä, katseet ahdistavat. En pysty nauttimaan odottavasta olemuksestani samalla tavalla kuin aiemmilla kerroilla.

5. Minä pelkään. En joka hetki niin jäätävästi kuin etukäteen kuvittelin, mutta pelkään kuitenkin. Jäljellä oleva matka joulukuuhun tuntuu mahdottoman pitkältä. Niin monta viikkoa, kuukautta, hetkeä vielä, jolloin kaikki voi yhtäkkiä mennä pieleen. Tunnen liikkeitä päivittäin, mutta mielestäni vähemmän kuin aiemmissa raskauksissa tässä kohtaa. Se aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kotidoppler tuo rauhan hetkeksi, mutta todella: vain hetkeksi. Minulla ei ole tavisodottajan luottamusta, todennäköisyyksien turvaa, sitä autuasta harhaa, jossa paha tapahtuu muille, ei meille. Kuinka voisin nauttia raskaudesta, kun pelkään niin kovasti, että en tätäkään vauvaa saa syliini elävänä.

(EDIT: Kohta 6, tämä unohtui aiemmin, liittyy toki pelkoon myös. Koen hirveää stressiä melkein mistä vain arkisesta asiasta. Mökkikylässä en oikein uskaltaisi syödä salaattia, kun en tiedä, onko se pesty ja millaisella vedellä (ehkä kaivovedellä - onko sitä tutkittu..?) Ruoka-ainesuosituksista en halua lipsua piirun vertaa,  ei auta nyt se kuuluisa maalaisjärki. Uiminen pelottaa, seksi pelottaa, auton kyydissä oleminen pelottaa. Nauti siinä sitten.)


Jopa ammattiauttaja kysyi viime käynnillä, olenko pystynyt nauttimaan raskaudestani. Vastasin, että en raskaudesta, mutta elämästä muuten. Ja se on mielestäni aika ihmeellistä, suurenmoista suorastaan! Alle vuosi lapseni kuolemasta, ja nyt jo koen hetkiä, jolloin nautin elämästä. Raskaus ahdistuksineen ja pelkoineen on osa tämänhetkistä elämää, kuten on suuri surukin pienen poikani kuolemasta. Silti, pelosta ja surusta huolimatta, voin ihan vilpittömästi sanoa tänä kesänä nauttineeni elämästä. Ei kai tämän enempään tarvitsekaan pystyä?