Kaikki hyvin

Välillä tuntuu turhauttavalta edes yrittää löytää sanoja tunteille. En osaa kuvailla sitä jännitystä ja pelkoa, jota tunsin tänään ultraan mennessäni. Se oli vielä niin paljon kouriintuntuvampaa kuin varhais- ja np-ultrissa. Lapsi on jo niin paljon todellisempi. Pelosta huolimatta olen kiintynyt, ajatus menettämisestä on sietämätön. 

Katsoin kuvaruutua, katsoin kätilön kasvoja. Kuvaruutua ja taas kasvoja. Nyt se pysäytti kuvan, tarkentaa, mittaa... Onko tuo ryppy kulmien välissä huolta? Miksi se on niin hiljaa? Nyt se sanoo jotain, mitä se sellainen mitta tarkoittaa, mikä nestekaiku, mikä virtaus? Tuleeko nyt huonoja uutisia?

Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli yhtä erinomaisesti kuin esikoisen ja veikkosenkin raskaudessa tässä kohtaa. 

Uskomatonta ja ihmeellistä. 

Silti on matkaa niin paljon jäljellä... Mutta nyt hengähdän, nyt ajattelen oikein unelmaisen ja tulevaisuudenuskoisen ajatuksen. Tämän hetken, tämän helteisen yöksi taittuvan illan odotan onnellisena ja luottavaisena.