Vertaisiini verraten

Vertaistuki on ollut tällä tiellä korvaamattoman tärkeää. Paljon, paljon tärkeämpää kuin saamani ammattiapu, keskustelut psykoterapiakoulutetun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Talven vaikeina öinä, kun painajaiset ja ahdistus valvottivat, sain toisinaan rauhoitettua kauhuntäyteisen mieleni ajattelemalla kohtalotovereitani. Sitä ja sitä, joiden menetykset tapahtuivat samoihin aikoihin kuin meidän. Täältä blogimaailman kautta tutuksi tulleita, vertaisryhmässä ja -palstoilla kohtaamiani. Kun ajattelin heitä (teitä!) tunsin, että en ole yksin. On olemassa ihmisiä, jotka oikeasti tietävät ja ymmärtävät.

Monet surun kainalossa saapuneet ajatukset ja tunteet ovat olleet niin rajuja ja äärimmäisiä, että hyvin läheisetkin ihmiset ovat niitä säikkyneet. Vertaiset ovat ymmärtäneet. He ovat muistuttaneet, että jokaiseen tunteeseen on lupa, niihin mustiin, inhottaviin, kummallisiin, ihan kaikkiin.

Olen äärettömän kiitollinen tuesta, jota olen kohtalotovereiltani saanut! 

Rohkenen kuitenkin kirjoittaa hieman myös vertaistuen vaaroista. Välillä on käynyt niin, että toisten suru vetää liikaakin mukaansa, kuluttaa. Silloin on hyvä pitää taukoa, ottaa etäisyyttä, tavata oman elämän taviksia, joiden kanssa voi puhua jostain muusta.

Vertaismaailmassa alkaa helposti peilata itseään muihin myös ihan triviaaleissa asioissa. Olenko huono enkelin äiti, kun en käy haudalla joka päivä? Kun en pidä kynttilää koko ajan palamassa? Kun en ole edes koonnut lapselleni mitään muistopöytää enkelipatsaineen tai askarrellut muistokansiota? Ei kukaan varmasti ajattele, että mikään tällaisista asioista olisi surun, muistamisen tai rakastamisen mitta, mutta hölmöjä syyllisyyden ja riittämättömyyden tuntoja puskee pintaan, kun omat surutyön tavat ovat erilaiset kuin jollakin toisella. Vertaisuus kääntyy vertailuksi, hieman samaan tapaan kuin eläviin lapsiinkin liittyvissä asioissa: tuo jaksaa tehdä kaikki soseet itse, tuo ei käytä edes öisin kertavaippoja, tuo ei ikinä korota ääntään hermostuessaan... 

Vertaisten traagiset kohtalot saattavat myös lisätä huolta ja pelkoja. Ai tuolla laillakin voi käydä! Noin hirveälläkin tavalla voi lapsensa menettää! Tuollaista en ole koskaan aiemmin älynnytkään pelätä! Ja että niin moni on menettänyt useamman kuin yhden!

Minun tarinani on loppuraskauden kohtukuolema. Minulle kaikkein pelottavinta on se, kun raskaus menee yli lasketun ajan. Minun kauhukokemukseni on kohtuvauvan liikkeiden äkillinen loppuminen. 

Vertaisten kokemuksissa kohtukuolema on tullut raskauden eri vaiheissa. Vertaisten kokemuksissa kuolema on tullut vasta synnytyksen yhteydessä. Tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia syntymän jälkeen, joko niin, että siihen on tiedetty varautua, tai täysin yllättäen. 

Tässä kohdassa raskautta, kun rakenneultra on ihan kohta, ajattelen erityisen paljon niitä vertaisia, jotka ovat viattomassa perusseulonnassa saaneet ihan muita uutisia kuin "kaikki kunnossa - ja halusittekos sinne jalkoväliin kurkata?". Sydäntä puristaa, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat rakenneultrassa saaneet lohduttoman tiedon: elinmahdollisuuksia ei ole. On hirvittävää, että vanhemmat joutuvat tilanteeseen, jossa täytyy päättää raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä. Ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja, edessä on joka tapauksessa kipeimmät mahdolliset jäähyväiset.

Nyt näiden vertaistarinoiden varjo ulottuu omaankin elämään. Tunnen valtavaa ärtymystä, kun lähipiiri hehkuttelee, että pian saadaan tietää sukupuoli. Itse jännitän niin toisenlaisia asioita. Mitä jos todetaan vedetön kohtu. Paha sydänvika. Puuttuvia elimiä. Aivovamma. Kromosomivika. Jotain kamalaa ja fataalia. 

Välillä mietin, miten joillakin ihmisillä voi olla niin hyvä tuuri, että he saavat esimerkiksi viisi tervettä ja elävää lasta! Tajuavatko he, miten tolkuttoman onnekkaita he ovat? Minä olen saanut kaksi tervettä lasta, mutta toinen heistä kuoli terveydestään huolimatta. Voiko minun kohdalleni osua sellainen onni, että tämä kolmaskin olisi terve?

Vertaismaailmassa on onneksi tullut vastaan myös paljon ihania ja rohkaisevia tarinoita siitä, miten menetyksen jälkeen kaikki menee hyvin ja odotettu pikkusisarus saapuu maailmaan pirteänä ja elinvoimaisena.

Nyt on se hetki, jolloin tarvitsen sellaisia kokemuksia, tarraan niihin, yritän pelkojen läpi uskoa, että minun tarinani, meidän perheemme tarina voi kääntyä yhtä kauniiksi myös.