Kokemuksen rintaääni

Se alkaa ensimmäisen lapsen odotusaikana. Jos erehtyy voivottelemaan raskausvaivoja, joku kokeneempi on vieressä sanomassa, että odotapa vain, kun se syntyy. Sitten sitä ja sitten tätä, ei ole hetken rauhaa etkä nuku kokonaista yötä enää koskaan!

Kun esikoisvauvan äiti malttamattomana toivoo, että vauva alkaisi jo kontata, nousisi kävelemään, sanoisi ensimmäisen sanansa, hänen haaveensa ammutaan alas: odotapa vain, kun se liikkuu, sitten toivot, että se olisi joskus paikallaan! Odotapa vain, kohta se ei ole hiljaa enää ollenkaan ja saat vastailla koko ajan hölmöihin kysymyksiin!

Tämä on tietysti ihan normaalia vanhemmuuspuhetta, olen itsekin siihen syyllistynyt.

On se silti pirun ärsyttävää. Lapset eivät ole toistensa kopioita, kuten eivät vanhemmatkaan. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Esikoisen kasvaessa olen alkanut yhä kirkkaammin tajuta, miten on hienoa ja oikein, että jokainen tuore äiti tai isä saa itse kasvaa vanhemmuuteen samaan tahtiin oman lapsensa kanssa. Jokainen vuorollaan oivaltaa, ihmettelee ja tuskailee asioita, jotka toisille, kokeneemmille, ovat jo niin tuttuja.

Totta kai hiukan hymyilyttää, kun parikuisen esikoisvauvan äiti kertoo, miten hänen vauvansa niin nätisti nukkuu vieressä, että kummaa, kun jotkut niin valittavat siitä, miten lapset yöllä potkivat ja murjovat... Melkein jo lipsahtaa odotapa vain. 

Joissakin asioissa kanssavanhempien empiriaan perustuvat neuvot voivat tietysti olla arvokkaita ja hyödyllisiä. On kuitenkin eri asia puhua kokemuksistaan tyyliin "näin meillä" kuin yleistää ne absoluuttiseksi totuudeksi, joka koskee kaikkia lapsiperheitä.

Miten tämä nyt sitten liittyy suruun ja miksi jauhan tällaista tässä blogissa... Tulen siihen kohta.

Suunnilleenkin kolmen vuoden ajan olen kuunnellut odotapa vain -kommentteja, jotka liittyvät siihen, millaista on sitten, kun lapsia on (kotona) enemmän kuin yksi.

Aluksi ne kommentit rasittivat, koska toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa vielä. Sitten ne ärsyttivät, koska emme olleet varmoja, onko toinen lapsi suunnitelmissamme ollenkaan.

Kun veikkosen odotus esikoisen 3-vuotispäivän tienoilla alkoi ja vatsa rupesi kasvamaan, kommentteja alkoi sadella entistä enemmän. Jotkut kehottivat oikein nauttimaan viimeisistä ajoista yksilapsisena perheenä, kahden kanssa kun ei enää koskaan ehdi mitään, on ihan turha haaveilla omasta/vanhempien kahdenkeskisestä ajasta, on niin hullun rankkaa se ja se ja se. 

Veikkosen kuoleman jälkeen oli vähän aikaa hiljaista.

Mutta nyt kun olen raskaana taas, odotapa vain -kuoro on aloittanut laulunsa jälleen. Nyt en kestä sitten yhtään! Ärsytysmittari ottaa äkisti kierroksia, kun kahden lapsen kotiäiti päivittelee lastemme kinastellessa samasta lelusta, miten esikoiselleni pikkusisaruksen syntymä tulee olemaan niin kova paikka. Hän katsoo asiakseen puhutella lastani, että kuule sun pitää nyt vähän ruveta opettelemaan jakamista. Ääneni on väkisinkin kireä, kun sanon, että niin, onhan tuo esikoiseni muuten ollut kaksi vuotta päiväkodissa, on varmaan siellä ollut näitä tilanteita, parhaan puistokaverin kanssa on myös 1-vuotiaasta saakka nähnyt monta kertaa viikossa ja on joo harjoiteltu lelujen jakamista.

Kukaan ei saa soimata esikoistani siitä, että hän kasvaa tällä hetkellä ainokaisena! Hänellä on pikkuveli, hän on valmistautunut veljen tuloon pitkän matkan varhaisesta keväästä syksyyn. Hän on innokkaasti odottanut veljeä, jota ei sitten ikinä saanutkaan nähdä kuin kuvista. Hän on joutunut näkemään vanhempiensa itkuiset kasvot, äitinsä katoamisen syvälle pimeän surun uumeniin.

Ja minä, äiti, olen kokenut jotain sellaista myös, että en juuri nyt jaksaisi kuunnella juttuja siitä, miten sitten on kädet täynnä ja koko ajan joku vaatimassa jotakin ja isompi ei anna imetysrauhaa ja hitto kun se sotkee koko kämpän sillä välin kun on vauvan peppua pesemässä ja ihan mahdotonta kaikki! 


Repliikki, jota en koskaan sano, en edes katkerimpina hetkinä: odotapa vain, kun sinun lapsesi kuolee. Huomaat sitten sinäkin, mikä vanhemmuudessa todella on kaikkein vaikeinta.