Masubook

Koska tuttavapiiri, läheisempi ja kaukaisempi, nyt sattuu elämään kiihkeimpiä lisääntymisvuosiaan, masu-uutisia putkahtelee tietoisuuteen tämän tästä. Melko usein tiedotuskanavana toimii Facebook.

Varhaiset uutiset ärsyttävät. En pysty millään ymmärtämään sinisilmäistä luottamusta siihen, että raskaustestin kaksi viivaa = vauva. Että yhtälössä ei nähdä minkäänlaista epävarmuustekijää. En ole koskaan ymmärtänyt, en edes sillä omalla ekalla kerralla. Alkuraskauden keskenmenon riski on kuitenkin niin suuri, että minusta on suorastaan ylimielistä ja omahyväistä, jos sen mahdollisuus ei edes käväise mielessä. 

Tietenkään varhainen iloitseminen ei välttämättä tarkoita sitä, ettei minkäänlaista pelkoa tai epäilystä olisi. Joillakin on suoraviivaisempi kyky ajatella, että riemuitaan nyt, kun on siihen aihetta, ja murehditaan vasta, jos murehdittavaa ilmenee. 

Silti minua rasittavat tyypit, jotka julkistavat raskausuutisensa (tai heille se ei ole edes raskausuutinen vaan vauvauutinen) monelle sadalle FB-kaverilleen suunnilleen jo ennen kuin on pissa ehtinyt testitikussa kuivua. 

4.2.2013 Saatiinkin tammikuun ihanalta

aurinkolomalta maailman paras tuliainen!!!

Syksyllä meitä on neljä <3

Sitten ne profiilikuvissa kasvavat vatsat... Onhan se nykypäivän visuaalisessa some-maailmassa varsin luontevaa jakaa elämänvaihetta, joka on merkittävä ja fyysisestikin niin näkyvä. Tavallaan ihanaa, että ihmiset haluavat jakaa, luottavat, ovat onnellisia. 

Minua se ahdistaa. Tästä raskaudesta en aio pukahtaa omalla seinälläni yhtään mitään. Mies on samoilla linjoilla. (Mutta täällä blogissa sitten kaikesta kirjoittelen... Jos joku on bongannut ja tunnistanut, niin mikäs siinä. Täällä jaan enemmänkin kuin pintaraapaisuja.)

Aiemminkin olen ollut varovainen. Sekä esikoisen että veikkosen raskaudessa päästin uutiseni FB-kaverien kommentoitavaksi ja tykkäiltäväksi vasta noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, onko minulla ehkä ollut jokin intuitiivinen tieto siitä, että kohdalleni tulee jotakin kamalaa osumaan (tällaisia keloja on paljon, ajan kerrokset, se miten aiemmin koettu, tunnettu ja ajateltu peilautuu nykyhetkeen) ja siksi olen arastellut fanfaarein ja ilotulituksin julistettavaa MEILLE TULEE VAUVA!!! -meininkiä..?

Tänään silmiin osui päivitys, joka oli pelottavan tuttu: laskettu päivä, eipä kuulu vauvaa vielä, no leivottiin sitten tässä pikkusisarusta odotellessa. Täsmälleen samoja asioita kirjoitin viime syksynä itse, päivä oli 10.10. Se oli niin mukava päivä, siniristiliput liehuivat kansalliskirjailijan kunniaksi, vaivattiin pullataikinaa, pyöriteltiin pellillinen oikein perinteisiä voisilmiä - on sitten tarjoiltavaa, kun suku ja ystävät rientävät vauvaa katsomaan...

9.9.2013 Vielä kesä, mutta syksyn tulokin

on tänä vuonna ihanaa: kuukausi ja yksi päivä

laskettuun aikaan!!! <3 <3 <3 

Loppuraskauden päivityksistä en yleensä ärry; onhan nyt täysin normaalia, suotavaakin, siinä kohtaa olla luottavainen ja ajatella, että ihan kohta, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla saan rinnoilleni silkkaa ihmettä ja ihanuutta. 

Kateutta tunnen. Minulla ei ole enää ikinä pääsyä samanlaisiin tunnelmiin. Ja sitten tunnen jotain epämääräistä ahdistusta myös, ikään kuin huolta sen toisen puolesta. Eikö se höntti nyt tajua ollenkaan pelätä - minunko tässä on sydän kurkussa pelättävä hänenkin puolestaan! Raskaus itsessään on vaarojen taival, mutta minun ajatuksissani loppuraskaus, etenkin lasketun ajan yli kestävä, on jotakin niin käsittämättömän pelottavaa ja riskialtista, että sydän alkaa hakata ja kylmä hiki kihota otsalle, vaikka kyseessä olisi joku melko etäinenkin ihminen, jonka elämästä en ilman näitä nykyajan viestimiä olisi ollenkaan kärryillä. 

Ja sitten vielä vähän lisää kateutta. Katkeruutta. Totta kai se toinen saa elävän vauvan. Se kamala tapahtui jo minulle, muut ovat turvassa. Eivät kaikki voi tippua 0,3 %:n marginaaliin. En toki missään nimessä toivokaan, että kenellekään tutulle tai tuntemattomalle ikinä kävisi, kuten meille (vaikka tämä toiveeni on turha; kohtukuolemia on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaan). Silti jokainen taviskaverin tai -tuttavan Facebook-odotus, jonka kaari kulkee plussatuuletuksista tai vähintäänkin ultrakuvista viimeisten viikkojen pallomasun kautta onnentäyteisiin syntymäuutisiin, kiertää puukkoa haavassa. 

25.10.2013 Ei tekstiä. 

Ei vauvaa. Kukatkin jo lakastuvat.

Ei lohtua, toivoa, mitään.

              

Miksi se olin juuri minä, miksi helvetissä minä, jonka masukuvaa ei seurannut synnäriposeeraus vauva sylissä vaan lohduton tiedonanto siitä, että odotuksen onni päättyi suurimpaan suruun?

Saanko vielä tänä vuonna itsekin kertoa onnellisia uutisia? Masu-uutisia en kerro, mutta syntymäuutisia? 

Tämän illan uskalias haave:

Loppuvuosi 2014, Ulpukka updated her status:

"MEILLE TULI VAUVA! Surusta ja ikävästä siinnyt, jouluihme, toivonsäde pimeään."