The last days of happiness

Veikkosen raskauden viimeiset päivät ovat tallentuneet mieleeni hyvin tarkasti. Muistan monia yksityiskohtia, tunnelmia ja tapahtumia niiltä päiviltä.

Ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen kelasin noita päiviä läpi pakkomielteisesti. Olin varma, että jossain kohtaa täytyi olla jotain, mitä olisin voinut huomata. Jonakin niistä päivistä veikkosen olisi pitänyt syntyä, ja koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, minun olisi pitänyt jostakin muusta merkistä tajuta mennä sairaalaan. 

Yhäkin tulee hetkiä, joina syyllisyys nousee pintaan, vaikka keväällä saamiemme lopullisten kuolinsyytutkintatulosten valossa mitään ei todennäköisesti olisi ollut tehtävissä. Kuolema tuli puskista, varoittamatta, äkkinopeasti. 

Nyt vuoden täyttyessä olen miettinyt noita viimeisiä päiviä toisella tavalla. Olen yrittänyt ajatella, että ne minulla sentään ovat, kalliit onnen muistot päivistä, jolloin lapseni oli vielä elossa.

Viimeisten päivien kela alkaa 9.10.2013, päivää ennen laskettua aikaa. Sinä aamuna vessakäynnillä tulee paperiin pyyhkiessä ruskehtavaa verilimaista vuotoa. Olen innoissani: onkohan synnytys käynnistymässä? Laitan miehelle tekstarin töihin: se saattaa syntyä ihan pian! Käyn neuvolassa, siellä terveydenhoitaja sanoo, että hyvältä kuulostaa, varmaan pian käynnistyy. Pissa on puhdas, verenpaineet hyvät, sydänäänet ja liikkeet niin pontevat ja hienot. Tekstiviestittelen kätilöystäväni kanssa, ja hän muistuttaa, että limatulpan irtoamisesta, josta vuotelu todennäköisesti kertoo, saattaa kuitenkin mennä vielä useita päiviä synnytyksen käynnistymiseen. (Aamun jälkeen vuotoa ei sitten enää tulekaan, ei yhtenäkään päivänä ennen sitä, kun olen jo osastolla kuollut vauva kohdussani ja Cytotecit kohdunsuulla.) 

Seuraavana päivänä, 10.10. on laskettu aika. Esikoisen päiväkodissa on isovanhempien tai muun tärkeän aikuisen päivä. Koska esikoisen isovanhemmat ja kummit asuvat kaikki muualla, tärkeäksi aikuiseksi päikkyyn lähtee mukaan oma äiti. Laulu- ja leikkiohjelmaa. Tehtäväpiste, jossa saa sormiväreillä painaa aikuisen ja lapsen kädenjäljet paperille. Jälkikäteen ajateltuna vähän huh huh -hommaa: alle viikon päästä painamme samalla tavalla talteen kuolleen pikkuveljen kädenjäljen. Lähdemme päiväkodista kotiin aamupäivän ohjelmaosuuden jälkeen. Leivomme vierasvaraa. On Aleksis Kiven päivä ja juhlava fiilis. Tekstailen niin ikään viimeisillään olevan ystäväni kanssa, hänen odotuksensa on mennyt jo melko reippaasti yli lasketun ajan. Tsemppaamme toisiamme: ihan kohta, nyt vielä maltetaan ja jaksetaan. 

Perjantaina 11.10. menen yhteen runotilaisuuteen. Pienessä tilassa on liikaa ihmisiä, happi meinaa loppua ja alkaa haukotuttaa. Veikkonen melskaa niin kovasti, että vierustoverinikin huomaavat mahan heilumisen. Esiintyvä kirjailija viittaa jossain vaiheessa tuleviin sukupolviin ja luo samalla lämpimän katseen minuun. Joku kysyy laskettua aikaa, vastaan naureskellen, että eilenhän se jo oli. Illalla on saunavuoro. Sen jälkeen Vain elämää ja liian myöhään valvovan esikoisen villi tanssi olohuoneen matolla. Sanon miehelle (helkutti mitä elämän ironiaa taas tämäkin, mutta todellakin tuona iltana sohvalla niin sanon): "Jos joskus vielä alan tän jälkeen vinkua lisää lapsia, niin muistuta mua siitä, että sitten joutuisin taas juomaan näitä pahoja alkoholittomia kaljoja... Mä niin kaipaan oikeeta saunaolutta!" 

Lauantaina 12.10. menen kahvila-aamiaiselle kahden ystäväni kanssa. Ollaan kaikki niissä fiiliksissä, että seuraavan kerran nähdessämme on vauva syntynyt. "Laita viestiä heti sitten, kun jotain tapahtuu." "Me tullaan heti käymään, kun vaan jaksatte ottaa vastaan vieraita." Käydään päivällä koko perhe Bauhausissa, en kyllä yhtään muista minkä ihmeen takia, ehkä jotain miehen juttuja tai sitten tarpeita uuteen kotiin. Syödään kotona ihanaa basilikalohta. 

Sunnuntaina 13.10. haemme esikoiselle pyörän, jonka kaveriperhe on luvannut lainaksi. Kaksi kesää potkupyöräillyt 3,5-vuotias on pari päivää aiemmin kokeillut leikkipuistossa toisen lapsen polkupyörää ja lähtenyt saman tien polkemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti ilman apurattaita. Kävelemme pitkän lenkin kauniissa syysmaisemassa, pikkuinen poika polkee edellämme. Välillä en pysy miesteni tahdissa, kun supistaa. Iltapäivästä saan uutisen, että ystäväni vauva on syntynyt myöhään edellisenä iltana. Tunnen kateutta: minäkin haluan jo!

(Esikoinen kuvasi hautausmaan veljensä 1-vuotispäivänä.)

Maanantaina 14.10. sää osoittaa kylmenemisen merkkejä. Täytyy tsekata vaatetilanne. Tarvitaan ja hankitaan uusi välivillahaalari esikoiselle. Vastailen töihin liittyviin sähköposteihin. Vaikka olen erittäin tukevasti äitiyslomalla, en friikkutyöläisenä ole koskaan niin totaalisen irti, etteikö neljä päivää lasketun ajan jälkeen viimeisilläänkin olisi joitain asioita roikkumassa. Ja vaikka näiden piti olla onnen muistoja, tähän päivään - ja seuraavaan - alkaa liittyä "enteitä", joista taidan nyt kuitenkin kirjoittaa. Saan kätilöystävältäni tekstarin, jossa hän kyselee tilannetta. Viestittelyn päätteeksi hän kertoo olevansa pian lähdössä lomamatkalle ja heittää jotenkin, että "toivottavasti ennen reissua jo saadaan sieltä iloisia uutisia". Tunnen kummallisen piston: miten niin "toivottavasti iloisia"? Vaikka viestin pointti on tietysti: "toivottavasti uutisia ennen reissua". Uutisethan ovat oletusarvoisesti iloisia. Silti jälkeenpäin tuntuu kummalta, että tuossa kohtaa noin sävähdin. Samana iltana puhun äitini kanssa puhelimessa ja hermostun hieman, kun hän kertoo niin kovasti jännittävänsä puolestani. Enhän voi itse tilanteelle mitään! Ollaan vasta neljä päivää yli, esikoisen odotus meni viikon ja neljä päivää yli. Veikkosen syntymän jälkeen äitini kertoo tuona iltana ajatelleensa kylmäävän ajatuksen siitä, miten suvun kaikki synnytykset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat menneet aina niin hienosti - voiko se hyvä onni ikuisesti jatkua, kääntyykö se jossain kohtaa...

Entisen elämäni viimeisenä päivänä, 15.10., ulkoilemme iltapäivällä koko perhe kaveriperheen kanssa läheisessä leikkipuistossa. Puhumme synnytyksestä, imetyksestä, osastolla olemisesta synnytyksen jälkeen. Esikoisemme ovat samanikäisiä, kaveriperheellä on lisäksi puolivuotias vauva, joten heillä on jo kokemusta siitä, minkä uskomme meitä odottavan muutaman päivän päässä. Sanon ääneen jälleen jotain, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta ja enteelliseltä: "Muuten kyllä jaksaisin odottaa, mutta alkaa hermostuttaa, että jotain menee pieleen, jos istukka brakaa tai tulee joku napanuoraongelma." Ja sitten puhumme siitä, miten äidin elämä on aina huolta. Ja sanon vielä, että vaihtaisin nämä kohtuajan huolet jo mielelläni niihin seuraaviin huoliin, joita sitten kohdun ulkopuolella on. Muistan elävästi hetken, kun istun keinussa ja veikkonen potkii erityisen hurjasti. Oliko hänellä silloin jokin ahdinko? Oliko niissä potkuissa viesti, että nyt pitäisi päästä äkkiä ulos täältä? Illalla kotona liikkeet ovat normaaleja ja tunnen niitä nukkumaanmenooni saakka. Mistä olisin voinut tietää, että ne olivat viimeisiä liikkeitä? Ennen yöpuulle käymistä luen Lapsi matkalla maailmaan -kirjasta merkitsevän lauseen siitä, miten sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat vielä niin lähellä toisiaan.

Seuraavana aamuna tiedän, että yhä ja aina ne ovat.