Viime syksy, tämä syksy

Olen elänyt viime lokakuuta, suorastaan ruokkinut, hellinyt ja sylitellyt suruani. Se on ollut väistämätöntä, välttämätöntä, ehdottoman tarpeellista.

Kuitenkin koko ajan on läsnä myös tämä hetki. Silmu, masuvauvaseni, odotukseen liittyvät toivo & pelko.

Ystäväni palautti turvakaukalon. Lainaanhan se vain annettiinkin, elettiin toivossa jo silloin, vaikka uutta raskautta ei vielä saanut yrittää. Olo oli hankala ja vaivautunut. Ei vielä olisi tarvinnut... Olisitte nyt huoletta pitäneet käytössä vielä...  

Kaukalo, johon kiteytyi niin paljon. Siinä olivat kotiinlähtövaatteet valmiiksi kasattuna silloin viime syksynä. Ja viimeisenä kaikista vauvan tarvikkeista kaukalo nökötti makuuhuoneen nurkassa. Monta kuukautta kuoleman jälkeen vielä viestitti pirullista toivoa: vauva tulee, kyllä se vauva vielä tulee.


Posti toi hetki sitten raportin viime viikon äitiyspolikäynniltä:

Kokee tarkastuskäynnit helpottavana. Sovitaan seuraava käynti noin kolmen viikon päähän. Toivoo, että synnytys aikanaan käynnistettäisiin siten, että ainakaan ohi lasketun ajan ei mentäisi. Ennakoi psyykkisen kuorman lisääntyvän ja tämä ymmärrettävää on. Pyritään ainakin täysiaikaiseen raskauteen yli h. 37 viikon. Loppusuoran ratkaisut kokonaistilanteen mukaan. 


Olo on välillä ihan epätodellinen. Silmu elää, liikkuu, potkii. Vaikka viikot kuluvat tahkeasti, raskaus on jo käsittämättömän pitkällä. Kaikki on ollut koko ajan oikein hienosti. Toisaalta se ei tarkoita mitään. Tilanne voi muuttua yhdessä yössä, ilman ennakkovaroituksia. Ja silti se tuntuu ihmeelliseltä: kaikki on hienosti! Ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että onni taas kääntyisi.

Käynnistys voisi olla mahdollista 4-5 viikon päästä. Niin lähellä, niin kaukana. Pitäisiköhän askarrella aamukampa?