Tapahtui eräänä kauniina syyspäivänä

Se, mitä tapahtui heti kuoleman toteamisen jälkeen, on ollut liian kipeää kirjoitettavaksi. Olen toki elänyt sen päivän uudelleen läpi lukemattomia kertoja. Nyt, kun puut hehkuvat keltaista oranssia punaista, kun on taas lokakuu ja vuosi täyttyy, ajatukset palaavat kuin väkisin synnytyssairaalaan. Ehkä aika on kypsä veikkosen synnytyskertomukselle.

--

"Olen pahoillani, hän on kuollut." Lääkäri nitisti sanoillaan viimeisenkin toivon. Ja tavallaan - nyt jälkeenpäin ajateltuna - se kaikkein kamalin hetki olikin sitten jo ohi. Pahin oli tapahtunut, mitään ei ollut enää tehtävissä. Jokainen sekunti siitä eteenpäin oli jo uutta, täysin muuttunutta elämää.

Lääkärin sanoja seurasivat kyyneleet, epäuskoinen parkuitku, ääneen esitetyt miksi-kysymykset. Nipistelin itseäni ja toivoin herääväni painajaisesta. Kauhuissani tajusin, että en herää. Se oli totta. Täysin käsittämätöntä ja viiltävän totta.

Mies, joka oli oivaltanut asioiden tilan omin silmin ultraruudulta ja puhjennut kyyneliin jo ennen lääkärin lopullisia sanoja, tuli halaamaan. Makasin vielä tutkimuspöydällä. Lääkäri puhui jotain, yritti hakea selitystä ultrakuvasta, mutta ei sitä nähnyt. Muistan hänen maininneen tapauksien harvinaisuudesta. Noin kymmenen, hän sanoi. En ole varma, mitä se tarkoitti, mutta myöhemmin olen yhden näkemäni tilaston perusteella päätellyt, että se oli luultavasti vuosittaisten kohtukuolemien määrä juuri minun sairaalassani. Tuhansia synnytyksiä ja noin kymmenen kohtukuolemaa. V***U, mikä tuuri!

Ja sitten kohta jo istuin asiallisena ja vaiti vastapäätä lääkäriä. Hän kertoi, että lapsi synnytetään normaalisti alakautta. Senhän jo tiesinkin. Olin kyllä kuullut ja lukenut kohtukuolemasta, en sentään elänyt missään pumpulikuplassa, vaikka tuntuikin mahdottomalta ymmärtää, että se oli nyt todellakin osunut omalle kohdalle.

Lääkärin äänensävy paljasti, että hän oli valmistautunut kohtaamaan vastustusta ja perustelemaan asiaa. On ilmeisesti tyypillistä, että äidit kauhistuvat ajatusta alatiesynnytyksestä ja vaativat sektiota. Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, ajatus alakautta synnyttämisestä olisikin varmasti ollut pelottavampi. Olin sen kuitenkin jo kerran kokenut, olin valmistautunut kokemaan se uudestaan. Minulle oli tavallaan lohdullistakin, että sen sentään saisin ja voisin vielä tehdä, ponnistaa lapseni maailmaan, suoraan kohdusta hautaan. En tarvinnut vakuutteluja ja perusteluja.

Myöhemmin muutamat ystävät ja tutut olivat yllättyneitä kuullessaan, että synnytin veikkosen alakautta. Minä olin yllättynyt heidän tietämättömyydestään. Kauhistelut - "mitä ajattelit, kun kuulit, että sun pitää vielä synnyttää?", "miten sä pystyit siihen?" - tuntuivat loukkaavilta. Ei, kamalinta ei ollut se, että minun piti synnyttää kuollut vauva. Kamalinta oli kuolema, rakkaudella odotetun lapseni kuolema.

Lääkäri sanoi, että voimme joko jäädä heti osastolle tai mennä yöksi kotiin ja palata sairaalaan seuraavana aamuna. En missään nimessä halunnut lähteä kotiin, tuntui turvallisemmalta täristä shokissa sairaalan seinien sisässä. Kello oli vasta aika vähän aamulla, esikoinen voisi olla päiväkodissa viiteen. Soitimme suru-uutiset vanhemmillemme ja järjestimme esikoisen hoidon. Tuntui mahdottomalta pyytää apuun ystäviä, joiden kanssa olimme etukäteen hoidosta sopineet. Tilanne oli niin kovan luokan force majeure, että oli omien vanhempiemme paikka tulla apuun töistään huolimatta välimatkan takaakin; iltapäiväksi ehtisi anoppi, illaksi ja yöksi minun äitini. 

Siirryimme osastolle. Käytävällä näin kätilön, joka oli liian iloisesti ottanut minut vastaan tullessani synnytysvastaanottoon, ollenkaan raukka tajuamatta huolta, jonka vallassa olin. "Ei hätää", hän oli rauhoitellut minua, kun sydänkäyrä piirsi vain omaa sykettäni. 

Osastolla makasin sängyllä lamaantuneena. Mies itki taukoamatta, itse en pystynyt edes itkemään. Jossain vaiheessa ensimmäinen Cytotec laitettiin kohdunsuulle, joka oli jo 1,5 senttiä auki, vaikka loppuraskauden harjoitussupistelut olivat olleet varsin lempeitä. Miten lähellä spontaani käynnistyminen olisi voinut olla, miten se olisi vääjämättä muutaman päivän kuluessa luultavasti tapahtunut... 

Mies haki kahvia itselleen ja toi minulle Marianne-pussin. Vaimolle sokerilohtua suruun, murtuneen miehen kömpelö ele. Jossain vaiheessa sain kai ruokaa. Söinköhän sitä? Söikö mies jotakin? Ei muistikuvia.

Esikoisen synnytyshoitoavuksi aiemmin kysytyltä ystävältä tuli tekstiviesti: "Eikö vieläkään mitään merkkiä..? :)" Myöhemmin hän kertoi vastauksen saatuaan lähteneensä välittömästi töistä kesken päivän, järkytykseltään hän ei ollut voinut enää keskittyä mihinkään. Muille ystäville en vielä uutista ilmoittanut, halusin saada lapsen ensin maailmaan.

Oli jotain verilimaista vuotelua ja menkkamaista jomottelua, ei vielä kunnon supistuksia.

Vähän väliä kätilö kävi huoneessa. Haluatteko tavata sosiaalityöntekijän, psykiatrisen sairaanhoitajan, sairaalapastorin? Emme halunneet. Ja hetken päästä taas. Jos haluatte puhua papin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa... Saimme Käpy-kansion, jota emme avanneet ennen kuin muutamia päiviä myöhemmin kotona.

Toisen Cytotecin laittamisen jälkeen kätilö kysyi, olenko ollut lainkaan jalkeilla, se kun voisi edistää käynnistymistä. Aaaa, niiiin, joooo. Eivätpä olleet aktiivisen synnytyksen opit kovin kirkkaasti mielessä sillä hetkellä. Päätimme lähteä kävelemään ulos, aurinko paistoi, ruskankirjavat puut olivat uskomattoman kauniita. 

Kävelimme kahvion läpi, kaipa mies haki taas kahvia itselleen. Lööpeissä kerrottiin Salossa kerrostalon pihalle hylätystä vauvasta. KIITOS ELÄMÄ, OLET HELVETIN REILU!

Ulkona sairaalan läheisessä puistikossa koin kummallisen voimahetken. Olen siitä kirjoittanut tänne ennenkin. Päälläni oli edesmenneen mummuni poncho, ja ajattelin hänen suruaan. Hän menetti vauvan myös, selvisi siitä. (Ja sekin kohtalonyhteys, mikä kävi ilmi myöhemmin - tuo kaunis syksyinen päivä oli myös kyseisen vauvan, isäni enkeliveljen, syntymäpäivä.) Siinä hetkessä ollessamme supistukset alkoivat. Heti ankarina ja säännöllisinä. Lähdimme oitis takaisin sairaalaan.

Mies huikkasi heti osastolle päästyämme kätiölle, että nyt pitäisi antaa vaimolle epiduraalia. Vaihdoin sairaalavaatteet ylle, pääsimme saliin, anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kaikki kävi hirvittävän suoraviivaisesti ja nopeasti. Anestesialääkäriä odotellessa mölisin synnytyslaulua ja mies hieroi selkääni. Lapsivesi meni. Kivut olivat hurjat. 

Anestesialääkäri ei sanonut mitään, ei pahoitteluja eikä osanottoja. Sen sijaan hän hymyili! Mikä moukka idiootti dorka! Eikä epiduraali edes tuonut armahdusta kivuista, se tehosi vain toispuoleisesti. Tartuin ilokaasumaskiin. Hönkäilyn välissä selitin miehelle, että tää on hyvää kamaa ja en muuten enää ikinä edes yritä synnyttää ilman ilokaasua. (Todellakin, jopa kesken synnytyksen siis ajattelin, että se ei ole viimeinen kerta, että vielä minä tulen tänne uudestaan!) Aika tuntui menevän pikavauhtia: melko pian tunsin ponnistamisen tarvetta ja olin varma, että joutuisin vielä pidättelemään. Kätilö kuitenkin antoi luvan, ja käsittämättömän helposti ja nopeasti parilla-kolmella ponnistuksella syntyi kaunis poikavauva nyrkki poskellaan. Sillä tavalla hän oli kohtuuni nukahtanut, oma käsi tyynynään.

Euforinen tunne viimeisen ponnistuksen jälkeen oli hämmentävä. Se sama suunnaton helpotus kuin esikoisenkin synnytyksessä: nyt se tulee sieltä, ihan kohta tämä on ohi. Ja sitten taas salamannopea leikkaus todellisuuteen: en saakaan palkintoa, saan kuolleen lapsen.

Mies itki taas, minulta ei aamun jälkeen ollut tullut kyyneliä, olin suojaavaan shokkiin kääritty. Sain veikkosen rinnalleni. Hän oli niin kovasti veljensä näköinen, pitkäselkäinen, kultatukkainen, ihan lämmin, kammottavan hiljainen... Tuttu, oma, ihana.

Aloin täristä holtittomasti. Pidin veikkosta tiukasti sylissäni ja koko kroppani tärisi kauttaaltaan.
Joskus synnytyksen jälkeinen tärinäreaktio yhdistetään epiduraalin vaikutuksen loppumiseen, mutta ajattelen itse, että kyse saattoi kohdallani juuri tässä synnytyksessä olla ennemminkin traumaattisen kokemuksen purkautumisesta alkukantaisella tavalla. (Tämän luontaisen reaktion pohjalta on kehitetty TRE-terapia, jota hieman vastahakoisena kerran kokeilin loppusyksystä. Harjoituksen yhteydessä aloin itkeä ja sen jälkeen olo oli rentoutunut, joten ei ollut lainkaan hullumpi konsti, vaikka en toiste sitten kokeillutkaan.)

Siinä lapseni oli sylissäni, juuri syntyneenä. Varmaan jokainen kohtukuolemaäiti odottaa tuossa hetkessä vielä sitä pientä ihmettä. Oma kiivaasti kohoileva rintakehäni sai aikaan harhan: näytti melkein siltä kuin veikkonenkin hengittäisi. Ajattelin seuraavan päivän riemunkirkuvia otsikoita: KUOLLEEKSI JULISTETTU VAUVA HERÄSI HENKIIN! Mutta ei, ei sitä ihmettä tapahtunut.

Veikkonen lepäsi rinnallani, varovaisesti silittelin häntä. Jälkeenpäin mies on usein kuvaillut tilannetta: miten hänestä tuntui kummalta ja toisaalta lohdulliselta, että täytin sen painostavan hiljaisuuden juttelemalla veikkoselle siitä, miten häntä odotimme ja miten hän nyt ei tullutkaan luoksemme ja miten häntä rakastamme, vaikka hän on poissa. Höpötin kuulemma aivan tauotta, en tiedä yhtään kuinka kauan. Aika oli yhtä aikaa nopea ja täysin pysähtynyt.

Kätilö pesi, punnitsi ja mittasi veikkosen. Painoimme käden- ja jalanjäljet muistoksi, leikkasimme hiustupsun talteen. Puin veikkosen itse. Vaipan laittaminen jotenkin huvitti - mihin kuollut sellaista tarvitsee. Sitten istuin tovin keinutuolissa veikkonen sylissäni. Olin juuri synnyttänyt lähes 4-kiloisen vauvan ja istuin noin vain! En ollut saanut yhtään tikkiä, niin nätisti veikkonen tuli maailmaan.

Miestä ahdisti, hänellä oli kiire tilanteesta pois. Hyvin lyhyeksi hetkeksi hänkin kuitenkin otti poikamme syliin. Kyynelsilmin sanoi vain: "Heippa."

Veikkonen peiteltiin pahvilaatikkoarkkuun virkatun villapeiton alle. Kätilö asetti vaaleanpunaisen neilikan hänen rinnalleen. Silitimme poskea vielä kerran, otimme viimeisen valokuvan.

Sitten veikkonen kannettiin pois. Ikkunan takana aurinko oli laskenut, kuulas syyspäivä pimentynyt illaksi.