Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.
Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.
Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.
Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.
Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.
Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.
Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.
Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.
Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti