Veikkosen syntymäpäivänä mies otti kuvan, jossa seisomme esikoisen kanssa haudalla. Tuo kuva on konkretisoinut minulle, että olen kolmen lapsen äiti.
Vaikka äitiyden usein katsotaan alkavan synnytyksestä ja lapsen tulevan vasta syntymässä todeksi, minulla on jo nyt erittäin vahvasti nämä kolme rakasta lasta. Sillä, syntyykö vauva elävänä vai kuolleena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, monenko äiti olen. Kohdussani potkiva pikkuinen on erittäin totta, arviolta 2,5-kiloinen, niin valmis pieni ihminen jo. Veikkonen, jonka koko elämä oli kohdussa ja joka ei enää voi olla fyysisesti läsnä, on erittäin totta myös.
En tiedä, miksi aloin blogiin kirjoittaa "veikkonen" pienellä kirjaimella. (Yleensä inhoan erisnimien kirjoittamista pienellä; en siedä sitä, vaikka kyseessä olisi jokin pikaviestikeskustelu, jossa kieliopin polkeminen on sosiaalisesti sallittua.) Ehkä ajattelin, että kyseessä olisi ikään kuin yleisnimi: vanhempi lapsistani on esikoinen, toinen on vauva, pieni poika, veikkonen, joka sitten vakiintui kuolleen lapseni kutsumanimeksi tässä blogissa.
Ajattelin nyt muuttaa tapaa ja ottaa käyttöön ansaitut isot alkukirjaimet. Kolme erityistä, juuri nämä minun lapseni: Esikoinen, Veikkonen ja Silmu.
Pienimmäisen kohtunimi tuli vuodenajasta, jossa hän sai alkunsa. Ja onhan nimessä väkevä toivon ja uuden elämän symboliikka mukana. Masunimen käyttäminen ei ole koko ajan ollut aivan luontevaa. Luulen, että kyse on torjunnasta, joka on raskauteen ja vauvaan liittynyt. En ole oikein antanut itselleni lupaa ajatella Silmua omana erityisenä yksilönään. Hän on ollut vain persoonattomasti vauva, ikään kuin mahdollisuus, joka odottaa toteen käymistä, vielä lunastamaton lupaus.
Tässä kohtaa on pakko uskaltaa ajatella häntä jo omana itsenään. Juuri häntä me odotamme! Juuri hänellä on paikka perheessämme kolmantena lapsena.
Joskus kauan sitten, aikana ennen lapsia, kuvittelin usein kolme lasta. En tiedä, mistä se tuli, miksi juuri kolme. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, joten kyse ei ole mistään periytyneestä mallista.
Sitten, kun perheellistyminen tuli ajankohtaiseksi, vaikutti siltä, että sopiva lapsiluku on ehkä sittenkin vain yksi tai maksimissaan kaksi. Nyt tuntuu kummalliselta, miten Veikkosen odotusaikana olin niin vakaasti sitä mieltä, että enempää ei tule.
Enää en tee päätöksiä etukäteen. Moni ikäiseni ystävä tai tuttava on vastikää saanut esikoisensa tai vasta haaveilee lapsista. Minulla on iän puolesta olemassa aivan realistiset mahdollisuudet saada vielä vaikka useampikin lapsi.
Nyt on kuitenkin tämä hetki, marraskuu 2014, jolloin lapsia meillä on kolme: yksi täällä, toinen toisaalla ja kolmas matkalla maailmaan. Aika huikeaa olla äiti kolmelle lapselle, jotka kaikki elävät tällä hetkellä eri ulottuvuuksissa!
<3 Niin samaa rataa tuntuu tuo ajatusmaailma etenevän. Meillä tosin ei ollut kohtuvauvalle edes työnimeä. Hän oli vain "this one" tai "thing" Hirveän harvoin hänestä edes puhuimme vaikka hänen läsnäoloaan ei varmasti paljoa enempää olisi voinut tiedostaa (varsinkin ihmisiksi, jotka muka yrittivät olla tiedostamatta)
VastaaPoistaSuuri saavutus, olla kolmen äiti <3 Elämä aikanaan sitten näyttää jääkö se siihen :)
Turnip, taisikin olla juuri sinun edellisestä blogista, kun luin siitä, miten odottavista äideistä puhutaan "tulevina äiteinä" ja miten se ajatus on itselle vieras, kun on myös se yksi lapsi, joka on totta, vaikka ei kohdun ulkopuolella saanutkaan elää.
PoistaMuistan myös siihen ekan raskauteni keskeytymiseen liittyneen vahvasti surun äitiyden menettämisestä - kun ei ollut yhtään lasta, ei ollut äiti, vaikka hetken aikaa olikin ollut "tuleva äiti".
Ja on se aina vaan niin helpottavaa ja lohdullista, että nämä tunteiden ja ajatusten radat, joita itse kulkee, ovat moneen kertaan jo jonkun toisen tallaamia. Se tunne, että tulee kohdatuksi ja ymmärretyksi. <3
Minulla on puolestani valokuva, jossa olemme kaikki kolme Enkelipojan aukinaisen arkun äärellä. Se on ainut meidän "perhekuva" missä kaikki ovat läsnä. Eilen juuri sitä katselin, ja voi hyvänen aika, miten surullisia kasvoja, menin ajassa taaksepäin siihen samaiseen hetkeen. Se on ainut kuva, jossa koko meidän nelihenkinen perhe on kasvojen kera, mutta voi minkälainen kuva se onkaan...
VastaaPoistaViisaasti ajateltu, että et tee päätöksiä etukäteen. Kunpa pystyisin samaan! :)
Niin surullinen kuva, mutta varmasti korvaamattoman tärkeä... Meillä ei ole kuvaa, jossa kaikki olisivat kasvoineen, kun esikoinen ei veljeään nähnyt. Tämä asia harmittaa nyt jälkeenpäin; kunpa joku olisi ohjeistanut, että ei lapsi kuolleen näkemisestä säry, päinvastoin voisi paremmin oivaltaa, mistä on kyse. Toki valokuvista on sitten nähnyt, mutta eihän se ole sama asia.
PoistaKyllähän sitä väkisinkin haaveilee ja suunnittelee perheeseen liittyviä asioita, mutta jotenkin tämän kohtukuoleman myötä tuli suuri oppi siitä, että kaikki ei ole omissa käsissä, ja nykyään vähän kavahdan sellaisia "nyt perheemme on valmis ja täydellinen" -tyyppisiä lausahduksia, joita vaikka jossain FB:ssakin silloin tällöin vauvauutisten yhteydessä näkee...