Surun sija näissä päivissä

Veikkonen on ajatuksissani joka ikinen päivä. Myös näinä päivinä, kun Silmun odotus tuntuu vievän ja täyttävän kaiken aikani. Pelko ja toivo ovat päällimmäisiä tunteita, mutta kyllä surukin tilansa ottaa.

Olen pessyt ja viikannut vaatteet valmiiksi vauvalle. Viime syksynä pois pakattujen potkareiden ja bodyjen esiin kaivaminen oli tunteikasta. 

Esikoisen äitiyspakkauksesta peräisin olevat aurinkosukat ovat nyt odottamassa Silmua. Samaan sarjaan kuuluvia tumppuja ei enää ole: ne puettiin viimeiselle matkalle Veikkosen käsiä lämmittämään. 

Suru tulvahtaa pintaan, kun yhtäkkiä ruokaostosreissulla päätämme koukata yhteenkin kodintarviketavarataloon katselemaan vähän jotain sisustusasioita. Viime syksynä olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja ostimme samaisesta paikasta vahakankaan keittiöön. Olin viimeisilläni, varmaan melkein samoilla viikoilla kuin nyt. 

Kodin laittaminen jäi surussa rempalleen, ja nyt - liekö jonkun pesänrakennusvietin myötä - siihen on taas löytynyt motivaatiota. Niin outo flashback-fiilis: miten me olemme taas tässä pisteessä? Miten meille tällä kertaa käy? 

Kotona olen kuluttanut päiviäni raivaamalla epämääräisiä romu- ja paperiläjiä. Sieltäkin, paperien keskeltä, putkahtaa suru esiin. Muistilappu asioista, joita piti kysyä papilta hautajaisjärjestelyihin liittyen:

Tällaista on olla kohtukuoleman jälkeen uudelleen raskaana. Onnessa ja toivossakin kulkee suru mukana.