Kyllä, siltä se välillä tuntui. Vaikka olinkin tietysti jo rakastunut kohdussa melskaavaan pikkuveljeen, muistan miettineeni juuri noita asioita. Tuntui hämmentävältä, että terveydenhoitaja niin tarkkaan luki ajatukseni. Sitten tietysti juteltiin siitä, miten äidinrakkaus vain kasvaa uuden lapsen myötä, miten se taatusti riittää jokaiselle.
Ja toki sen tulin huomaamaan, kun Veikkonen syntyi. Vaikka syntyikin kuolleena. Vaikka jäikin tässä kohdun ulkopuolisessa, maanpäällisessä elämässä tuntemattomaksi.
Nyt sitten on tullut vielä Silmukin. Nyt viimein elän sitä kahden lapsen arkea, johon olin syksyllä 2013 jo valmistautunut. Ja kuitenkaan elämä ei ole samanlaista kuin se silloin asioiden mennessä toisin olisi voinut olla.
Välillä minua häiritsee se, että en tiedä, mikä johtuu surusta ja mikä nyt toisen elävän vauvan kanssa kokemistani tunteista olisi tullut vastaan muutenkin. Hämmennys, ristiriidat, iänikuinen riittämättömyys - ehkä ne ovat ihan normaaleja useamman lapsen äidin fiiliksiä, mutta minä tulkitsen helposti kaikki arjen rosot, haikeilut ja vaikeilut surun seurauksiksi.
Jokainen lapsi on yksilö. Kun niitä omia hoivattavia on enemmän kuin yksi, asia tulee konkreettisemmaksi. Silmu on vasta vähän yli kaksi kuukautta vanha. Silti olen jo nyt ihmetellyt, miten hänen kanssaan monet jutut menevätkin toisin kuin esikoisen kanssa aikanaan. Esikoisvauva tykkäsi lupsutella rinnalla muutenkin kuin ruokailumielessä ja nukahti aina tissi suussa. Silmupa syökin ahnaasti nälkäänsä ja jää sen jälkeen killittelemään äitiä suurilla silmillään. Kaksikuinen Esikoinen viihtyi viltillä makuullaan ja osasi jo kierähtää masulta selälleen. Silmu ei oikein tykkää olla valveilla makuuasennossa; syli, kantoliina tai sitteri ovat mieluisampia. Ja kun Silmu kasvaa, yhä enemmän hän paljastaa uusia puolia itsestään, enkä yhtään tiedä, mitä odottaa, vaikka Esikoisen kanssa olenkin jo aiemmin samat ikävaiheet kokenut.
Usein sanotaan, että lapseen rakastuu päivä päivältä enemmän, kun hänen persoonansa tulee esille. Tällä logiikalla kohtuun kuollut lapsi olisi siis jotenkin vähemmän rakas kuin nämä kotiin asti saadut. Ehkä tähän ajatukseen perustuu myös se kömpelö lohtulause, jota kohtukuoleman kokeneet eivät halua kuulla. Ilman omaa kokemusta on äkkiseltään helppoa ajatella, että kohtuvauvaan ei ole ehtinyt kiintyä samalla tavoin kuin jo kohdun ulkopuolella eläneeseen ja menetys olisi näin ollen jotenkin armeliaampi.
Itse olen miettinyt, miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että oli parempi kokea kohtukuolema kuin olisi menettää jo kohdun ulkopuolella elämään ehtinyt lapsi? Ainoa totuushan on, että en olisi halunnut kokea lapsen kuolemaa millään tavalla. Ei kukaan haluaisi.
Ilman omaa kokemusta on ehkä vaikeaa ymmärtää sitä, miten kiintymyssuhde todella jatkuu kuoleman yli. Samalla tavalla se kiintymys kasvaa, kehittyy ja muuttuu päivä päivältä, kuten niiden elävienkin kanssa. Tai ei tokikaan samalla tavalla, mutta omalla tavallaan. Äidinrakkaus (tai ehkä olisi korrektimpaa puhua vanhemman rakkaudesta, kai tämä isiäkin koskee) on ihmeellistä, äärettömän ihmeellistä.
Suhde ennen syntymäänsä kuolleeseen ei pääty siihen hetkeen, kun lääkäri lausuu musertavat sanat ultrahuoneessa. Se ei pääty siihen, kun ponnistamisen jälkeen pitelee sylissään pientä ruumista. Se ei pääty haudan umpeen lapioimiseen tai siihen kun ruoho seuraavana keväänä kummulla vihertää. Se jatkuu, vahvistuu, syvenee, muotoutuu omanlaiseksi suhteeksi niin kuin suhde jokaisen pienen jälkeläisen kanssa on omanlaisensa.
Suhde kuolleeseen lapseen sisältää viiltävää surua, tuskaa ja ikävää. Se sisältää kipeää mutta nöyrää ymmärrystä siitä, että emme omista lapsiamme, että he aivan todella - kuten laulussa sanotaan - ovat lainaa vain. Suhde kuolleeseen lapseen sisältää tukuittain "millainen olisit ollut, millainen olisit nyt" -mietteitä, täyttymättömiä haaveita, joita on katkeransuloista ajatella. Ja pohjimmiltaan se on lopulta sitä ihan samaa rakkautta, jota tuntee eläviäkin lapsiaan kohtaan. Äidinrakkautta, lujinta ja ehdottominta rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti