Olen kuullut taas paljon raskausuutisia. Pystyn suhtautumaan niihin jo melko neutraalisti. Välillä olen tuntenut jopa ihan vilpitöntä myötäiloa: keskenmenon kokenut kaveri odottaa, kuten myös eräs lapsettomuudesta kärsinyt. Yksi, joka pelkäsi ihmissuhteiden myllerryksessä, ettei ehdi saada lasta ennen kuin ikä tulee vastaan, on löytänyt uuden kumppanin ja tullut nopeasti raskaaksi. Nämä kaikki kolme tulevaa vauvaa ovat esikoisia. Niin monella on lopulta jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja pelkoja matkalla äitiyteen.
Tokikaan en osaa tai halua lähteä mukaan hehkutukseen; seurailen odotuksia mieluummin etäämmältä. Ja ovat nämä raskausmahaisetkin kanssani tulevista vauvoistaan puhuessaan asetelleet sanojaan tarkkaan ja lisänneet perään sen "jos kaikki menee hyvin" -sivulauseen. Peloista ja päivä kerrallaan elämisestä on puhuttu myös.
Sitten kuitenkin toisaalta kuulen, että on käyty vaunuostoksilla monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Näen Facebookissa häpeilemättömän onnelliset mahaposeeraukset, luen päivityksiä siitä, miten ei löydy hyvin istuvia mammafarkkuja tai että voi kun jo skumppaa tekisi mieli...
Ja pikkuisen se katkeruus sitten taas muistuttelee olemassaolostaan. Voinko enää koskaan jakaa odotuksen onnen maailmaa, raskausajan keveitä "huolia" ja "harmeja"? Mietin jo, miten ihanaa on, kun väistämättä muutaman vuoden kuluttua tämä lisääntymisbuumi alkaa laantua eikä tarvitse enää jatkuvasti toisten ihmisten odotusten myötä käydä omaa katkeraa historiaansa läpi. Ehkä onkin paljon auvoisempaa olla 40+ kuin tässä kolmenviiden kieppeillä!
Olen kokenut katkeruuden häivähdyksiä myös kolmilapsisia perheitä nähdessäni. Se ajatus, että tuollainen kööri meilläkin pitäisi olla. Ja samalla ristiriita, kun tiedän, että Silmua ei olisi, jos olisi Veikkonen.
On kuitenkin helpottavaa, että kovin hallitsevaa jalansijaa katkeruudella ei elämässä tällä hetkellä ole. Välillä se aina luona käväisee, mutta melko nopeasti onneksi häipyy taka-alalle. Ja tokihan haluankin kaivata sitä puuttuvaa lasta kauniisti ja puhtaasti, rakkaudella enkä katkeruudella.
Näin se mullakin menee, vaikka vuoden verran edelläsi tätä tietä tallaankin. Osaan iloita jo toisten puolesta, mutta niitä ultrakuvien jakamisia koko maailmalle en ymmärrä (en kyllä oikein ymmärtänyt ennen menetystään) Näin minäkin sen olen ajatellut, kun lisääntymis-ikä on oikeasti ohitettu, niin uskon ja toivon että silloin viimeisetkin katkeruuden tunteet antavat periksi!
VastaaPoistaJoskus sitä ajatteli vähän kauhullakin, että mitä odotettavaa elämässä on enää sitten, kun on opiskeltu, valmistuttu, avioon asteltu ja perhe perustettu, että sittenkö vaan eletään tasaisen tylsää lapsiperhe- ja työarkea... Ja samaten joskus olen miettinyt, että naisille elämä on niin paljon armottomampaa kuin miehille, kun lisääntymispäätökset ja -yritykset pitää tehdä tietyn iän puitteissa. Nyt tällä taustalla tuntuu kuitenkin helpottavalta, että joskus tulee oikeasti sellainen vaihe, jossa vauva-asiat eivät ole enää millään tavalla ajankohtaisia. Ja sitten hujaus vaan eteenpäin, niin ruvetaankin haaveilemaan lapsenlapsista... ;)
PoistaMulla tuli tänään pitkästä aikaa oikein "perinteinen" yäk-fiilis, kun piti äsken lounasaikaan käydä kauppakeskuksessa. Siellähän ei muita ollutkaan kuin fiinejä äippiä fiinien vaunujensa kanssa. Tuli ihan sellainen rehellinen YÄK, kun kävelin kahvilan ohi. Ne oli täyttäneet sen kokonaan ja metelikin oli niin karmea. "Meidän Millapauliina ei voi sietää henkkamaukan bodeja." "Sama täällä, Miiropasi ei suostu laittaan kuin Poppia!!1" "Mä oon NIIIIN väsynyt, pakko juoda toinen latte!"
VastaaPoistaEihän tää siis katkeruutta ollut kuin ihan silkkaa... YÄK ;)
I feel you, vaikka nyt tätä vauvaelämää elelenkin... Onnellisen erakoituneena tosin, ei paljon Ulpukkaa näy mammojen kokoontumisajoissa. ;)
PoistaMua jotenkin erityisesti nyppii tuo odottajatuttujen "kaksinaamaisuus", että minulle puhutaan peloista, mutta toisaalla sitten hehkutellaan täysin rinnoin, vaikka toki ihan ymmärrettävää onkin, että se menee niin... Jotenkin ihmiset on vaan vähän hassujakin, kun ei ne monesti tajua, että näenhän ite sitten siellä hiton Facebookissa sen toisenkin puolen.
Eksyin blogiisi ja jämähdin lukemaan. Löydän omat ajatukseni kirjoituksistasi, niin hyvin, että itku tuli. En silti pystynyt lopettamaan. Menetimme muutama viikko sitten kolmosemme, sydän oli lakannut lyömästä 12+0. Sitä aina pelkää, että meneekö kaikki hyvin, mutta kun se kauheus sattuu lopulta kohdalle niin ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan mikä järisyttävä maailmanlopun tunne siitä tulee. Meidän vauva ei kauaa saanut olla matkassa mukana, mutta silti siitä ehti tulla meidän vauvamme. Kommentit kuolemasta "Voi harmi" Olivat järkyttävää kuunneltavaa. Miten noin voi sanoa toisen elämän loppumisesta. Joillekin se oli vain pieni sikiö vatsassani. Meille se oli vauva, jonka kuuluisi olla luonamme syyskuussa. Nyt elän tätä tunteiden sekamelskaa ja pelkään muiden vatsassa olevien vauvojen puolesta, joiden vanhemmat eivät osaa pelätä vaan pitävät vauvan maailmaan tuloa itsestäänselvyytenä. Sinua lainaten, ei ole olemassa kriittisiä viikkoja joiden yli päästessä voi huokaista. Jos neljättä joskus uskallamme yrittää, huokaisen vasta sitten kun saan terveen lapseni syliini. Sen jälkeen alkaakin taas uudet huolet ja pelot.
VastaaPoistaOlen pahoillani kokemastasi surusta. <3
PoistaHuoltahan se äidin elämä on plussatestistä alkaen, ja kuten sanoitkin, huoli ja pelko ei pääty edes elävän ja terveen vauvan syntymään. Päivä kerrallaan elämisen taito on vaikea, sitä täytyy koko ajan opetella, että pelko ei heittäisi liian synkkää varjoa onnen hetkien ylle. Voimia sinulle ja luottamusta matkaan, jos päätätte vielä vauvaa yrittää!