Jo Esikoisen vauva-aikana olin hämilläni. Minä kun en mihinkään halunnutkaan sieltä vauvakuplasta. Silloin tosin liikuttelin kuplaani ihmisten ilmoille, tapasin kavereita vauva mukanani, kantoreppukyytiläisen kanssa käytiin jopa festareilla, ensikuukausien udusta herättyämme olimme innokkaita muskarilaisia ja perhekerholaisia.
Nyt kupla on yksityisempi, mutta yhtä kaikki riittävä. Tiedän, että perustyytyväisen ja mukavasti nukkuvan vauvan äitinä minun on helppo sanoa näin. Tiedän, että meitä on moneen junaan, enkä todellakaan osoita syyttävällä sormella niitä, joita alkuvaiheen tiivis symbioosi ahdistaa.
Olen ollut Silmusta pisimmillään erossa 1,5 tuntia. Se aika jo tuntui levottomuutena mielessä ja kihelmöintinä rinnoissa. Enempää en tässä kohtaa kaipaa, enempään en edes pysty.
Noissa lyhyissä erossaolon hetkissä on tällä kertaa mukana myös raskaiden muistojen paino. Jos menen vaikka vain lähikauppaan ilman vauvaa, se muistuttaa minua kipeästi siitä, miten vuosi sitten menin lähikauppaan ilman vauvaa. Jos olen pihalla Esikoisen kanssa kahdestaan ja moikkailen ohi pyyhältäville naapureille, se muistuttaa minua siitä, miten painunein katsein kohtasin heidät silloin, kasvatin tuskaani miettimällä, mitä ne minusta miettivät, miksi ei ole sitä vatsassa ollutta vauvaa koskaan mukana, näkevätkö suruni mutta eivät rohkene sanoa mitään...
On myös mahdollista, että Silmu jää meidän viimeiseksi vauvaksemme. Aina jos vain ajattelenkin raskauteni loppuaikoja, olen varma siitä, että en koskaan enää halua lähteä samalle tielle. Ajatus on toki haikea, mutta se antaa sitäkin suuremman oikeutuksen muhia kaikessa rauhassa tässä äidin ja vauvan kokoisessa miniuniversumissa.
Niin nopeasti aika kulkee ja tulee toisia vaiheita, Silmu kasvaa, minäkin löydän taas identiteetin muut puolet, suuntaan energiaani ulospäin. Nyt on hyvä olla tässä, koko ajan vauvan ulottuvilla, lähekkäin.
Voih, mä olen tässä(kin) ollut niin samanlainen :) Jo esikoisen kanssa. Vieläkään ei ole kiire pois Peikkotytön luota, pisin eroaika taitaa meillä yhä olla alle parin tunnin ;) Tosin ehkä on pikkuhiljaa alettava harjoittelemaan syksyn elämänmuutosta ja pakollista useamman tunnin eroa... Nyt haluan(mme) vielä hetken muhia mekin omassa kuplassamme, kohta ei muhijoita täälläkään enää ole.
VastaaPoistaSinä samis <3
PoistaNämä äitiyden paineet on myös niin hassuja välillä - joku potee syyllisyyttä siitä, että haluaa omaa aikaa, mutta sitten on tällaisiakin, jotka miettii siitä paljon puhutusta omasta ajasta, että "onko pakko?"... ;)
Kun on myös tuo isompi lapsi, niin on niin konkreettista se ajan kuluminen ja tietää, että äkkiä tämä muhimisvaihe kuitenkin on ohi, joten nautitaan niin kauan kun nämä pienet vielä kainalossa suostuu pysymään!
Mä elin tyytyväisenä viimeisen vauvani kanssa kuplassa 2 vuotta. Ei todellakaan kiinnostanut lähteä yksin jonnekin. Kaikkein vähiten baariin. Töihin täytyi palata silloin kun hän oli 2v, ja siitä se symbioosi pikkuhiljaa murtui. Niin kuin kai kuuluukin. Nykyään jo on ollut pakko saada välillä olla erossakin ;) Välillä jopa yön! Aikansa kutakin :)
VastaaPoistaNiinpä, aikansa kutakin... Uskon myös, että vielä tulee sekin aika, jolloin se ero välillä tuntuu ihan tarpeelliseltakin. ;)
Poista