Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin.
Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni.
On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista.
Vielä muutama ajatus ihmeistä.
Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!
Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin.
Tämän halusitko minulle opettaa
tämänkö tahdoin nähdä
kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.
Taivaalla ei kuuta näy
onhan silti tähdet
on vielä kesä mutta kohta on syksy.
A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu
Meni vilunväreet kun kerroit tuosta unesta. Veikkonen ihan selvästi kävi vierailemassa. Olen itsekin joskus uneksinut monista poisnukkuneista läheisistä ja noissa unissa on joku tietty "tuntu" eivätkä ne tunnu samalta kuin tavalliset unet. Ne ovat jotenkin selkeämpiä, kirkkaampia. Mummuni kuoli ollessani 15-vuotias ja kerrankin kävi niin että uneksin hänestä. Mummulla oli aina tapana pitää sisälläkin kenkiä, hänellä oli sellaiset mustat matalavartiset nahkakengät joita aina käytti. Unessa minulla oli ikävä häntä, mutta olo ei ollut erityisen surullinen. Yhtäkkiä minua kohti alkoi "kävellä" nuo mummun nahkakengät - siis kengät vain liikkuivat ja ottivat ihan selviä askeleita, mutta kävelijä itse oli aivan kuin näkymätön (jälkeenpäin on tullut mieleen Muumipeikko -ohjelman näkymätön Ninni, heh). Kengät tulivat aivan viereeni ja tunsin jonkun hipaisevan selkääni ja muistan unessa ajatelleeni että mummuhan se selvasti siinä. Olo oli unessa jotenkin ihanan lämmin ja levollinen ja tuo tunne ei kadonnut herätessänikään. Usein unet tuppaavat unohtumaan mutta tämän unen pystyn muistamaan ihan kristallinkirkkaasti vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.
VastaaPoistaOn joskus käynyt muuten mielessä, että näistä sinun postauksista tulisi hyvä kirja. Tapasi kirjoittaa on jotenkin niin eläväinen enkä ole koskaan lukenut näin hyvin tunteita kuvaavaa tekstiä, osaat jotenkin pukea sanoiksi tunnetilat niin että lukija pystyy aistimaan nuo kaikki kirjot joita käyt läpi. Tapasi kirjoittaa on jotenkin niin peittelemätöntä mutta hirveän kaunista. Olen lapseton ihminen enkä siis ole koskaan joutunut lastani hautaamaan, mutta jotenkin hullunkurisesti tuntuu että näistä sinun kirjoituksista saan ikäänkuin "jotain irti". Vähän niin kuin lohtua ja voimaa, vaikka en sitä erityisesti tarvitsekaan koska en ole lasta menettänyt. Joten jos lapsetonkin ihminen saa blogistasi jotain irti niin en yhtään ihmettele että saman kohtalon kokeneet löytävän täältä tarvitsemaansa lohtua.
Kiitos unesi jakamisesta sekä ihanasta kommentista, joka lämmittää mieltä monin tavoin!
PoistaKirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää, ja se liittyy monin tavoin myös työhöni. Kokemuksellisia surukirjoja olen lukenut jonkin verran ja saanut niistä vertaistukea, mutta enemmän sitten kuitenkin olen surunkin käsittelyyn saanut eväitä kaunokirjallisuudesta, ennen muuta runoista. Ehkä siksi ainakin tällä hetkellä tuntuu, että tämä blogi itsessään jo täyttää tehtävänsä ja jos surustani jotain kansien väliin päätyisi, se olisi kuitenkin etäännytympää eikä näin suoran omakohtaista ja päiväkirjamaista kuin täällä.
Oi mikä uni! Ihana! Tuollaisesta saa ihan uskomattoman paljon voimaa - ja uskoa "johonkin".
VastaaPoistaJa tsempit syyskoitoksiin, hyvin kaikki menee. Täälläkin (hyvin pikkuinen) eskarilainen.
Voi hyvin <3
Ihanaa kuulla sinusta, Gretel! Tsempit eskariarkeen ja muuhunkin syysarkeen myös sinne! <3
Poista