Ajan kulku

Matka tästä...

...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.