Tärkeimmän lahjan jo sain. (Kiitos. KIITOS KIITOS KIITOS!) Olenko ahne, jos toivon vielä muuta?
Toivon luottamusta. Että pystyisin nauttimaan elävistä rakkaistani ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jonkun taas menetän. Huoli on osa äitiyttä, mutta toivoisin, että jonain päivänä se ei olisi ihan näin hallitsevaa kuin se tällä hetkellä on. Haluaisin nukahtaa luottaen, että kun herään, kuulen vieressäni unen tuhinaa tai nälkä-ähinää. Haluaisin herätä rauhassa vailla pakkoa tarkistaa heti, että muut perheenjäsenet ovat hengissä. Haluaisin osata nauttia näistä tavallisen arjen pienistä onnellisista hetkistä ilman synkkiä "milloin onni taas kääntyy" -ajatuksia.
Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.
Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.
Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.
Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.
Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.
Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.
<3 Jos se kuitenkin se jokin nyt kannattelisi, jos vain uskaltaisi rohkeasti luottaa <3 Yksin on pienen ihmisen ihan mahdoton kaikkea vahtia ja jaksaa. (No joo, ei se oma luottokaan vielä ennallaan ole, mutta pienin askelin...)
VastaaPoistaJa jos pystyisi pitämään kiinni siitä ajatuksesta, että kyllä heitäkin varjellaan ja varjeltiin, meidän poismenneitä pieniä. Paremmin kuin uskommekaan. Mulla on usein mielessä sairaalapastorin sanat parhaasta mahdollisesta paikasta parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Että kyllä se varjelus on kuitenkin tavallaan ollut läsnä kokoajan jos sen vaan haluaa nähdä.
Rohkeutta selättää pelkoja <3
Turnip, niin kauniisti ja viisaasti ajateltu ja puhuttu. <3 Sanoissasi on hyväksyntä, jollaista kohti itsekin toivon meneväni - niin paljon armollisempi ja parempi vaihtoehto kuin viha, katkeruus, epäsopu oman kohtalon kanssa. Mutta aikaahan tämä kaikki ottaa, luottamukseen ja hyväksyntään pääseminen.
PoistaToivon itsekin erittäin suuresti tuota luottamusta, jota peräänkuulutit. Minulle pukki ei taida sitä vielä tänä jouluna tuoda, mutta ehkä nyt olisi sinun vuorosi...? :)
VastaaPoistaAjattelen, että meidän perheellä on nyt enemmän varjelusta kuin koskaan sillä isosiskosta huolehtimassa on nyt hänen henkilökohtainen suojelusenkelinsä Enkelipoika. Se ajatus lohduttaa kun oikein alkaa pelottaa <3
Tuo on myös ihana ajatus, että oma pieni enkeli taivaasta suojelee meitä täällä olevia.
PoistaKyllä me lapsemme menettäneet taidetaan joutua se luottamus elämään aikalailla uusiksi rakentamaan, mutta toivotaan, että se pikkuhiljaa löytyy niin täällä kuin sielläkin. <3