Asiat ovat niin hyvin kuin ne vain voivat kaiken jälkeen olla. Totta puhuen tuntuu välillä siltä niin kuin ei olisi enää oikeutta suruun. Ihan niin kuin oma bloginikin ilkkuen kyselisi minulta, mitä yhä täällä teen, käskisi menemään muualle kirjoittamaan vaipparallista ja imetysmaratoneista.
Taidan ainakin toistaiseksi kuitenkin jatkaa täällä. En tunne tarvetta enkä halua kirjoittaa vauva-arjesta, mutta suruani tahdon yhä laittaa sanoiksi. Kirjoittaminen on vertaistuen ohella ollut tärkein tekijä selviytymisessäni. Bloggaaminen on siinä mielessä täydellistä, että se yhdistää kirjoittamisen ja vertaistuen.
Päättyneen vuoden lopussa meille syntyi ihanista ihanin Silmu, valtava onni, ilo ja lohtu, mutta yhä meillä kuitenkin on myös se sama suru, joka tämän blogin synnytti.
Jos jossain vaiheessa huomaan olevani enemmän tavallinen äitibloggaaja kuin surubloggaaja, siirrän juttuni uusiin raameihin.
Myös blogin ulkopuolella olen ollut aika hämilläni siitä, miten sovitan yhteen tämän, mitä on nyt, ja sen, mitä on elämässä ollut reilun vuoden ajan. Niin lyhyessä ajassa niin äärimmäisiä kokemuksia, kuolemaa ja syntymää.
Sairastin vuodenvaihteessa rankan kuumetaudin, todennäköisesti influenssan. Täristessäni kuumehorkassa peiton alla mietin entisaikoja, ei edes niin kamalan kaukaisia aikoja, jolloin tavallinen arki oli paljon vaativampaa kuin nykyään. Rakettien pauke vei ajatukset talvisodan pommituksiin, laiha eineskeitto, jota kurkkukipuisena sain hädin tuskin nieltyä, vielä kauemmas suuriin nälkävuosiin. Mietin yhtäkin sukukirjan perhettä, josta kuoli neljä lasta peräjälkeen ja vielä äitikin viimeisen lapsivuoteeseen. Että mitä minä valittamaan, kun elän yltäkylläisyyden ja lukuisten arkea helpottavien mukavuuksien aikakaudella. Olen menettänyt yhden lapsen, mutta muuten elämäni on niin täyttä ja hyvää.
Tieto uusista kohtalotovereista saa myös kysymään oman surun oikeutusta. He ovat keskellä repivintä tuskaa, kun minun suruni on jo niin paljon kevyempää kantaa.
Se, että uusi raskaus alkoi helposti ja nopeasti ja päättyi onnellisesti, saa miettimään, olenko kiittämätön menneisyyteen jumittuja, jos yhä jatkan tätä "ääneen" suremista. Toiset joutuvat odottamaan niin paljon kauemmin, käymään ehkä läpi hedelmöityshoitoja, kokemaan keskenmenoja. Jotkut ovat jopa menettäneet kokonaan mahdollisuuden uusiin lapsiin.
Vähän yli vuosi - se on melko lyhyt aika, kun edessä saattaa kuitenkin parhaimmillaan/pahimmillaan olla vielä jopa 50-60 vuotta elämää kuolleen lapsen äitinä. Lapsen menettäminen on lopullisuudessaan niin iso ja järisyttävä kokemus, että sen käsitteleminen vie aikaa. Voiko koskaan edes tulla pistettä, jossa asian kanssa olisi jotenkin "valmis"?
Koen, että minulla on vielä paljon aktiivista surutyötä tehtävänä. Haluan vielä joku päivä askarrella sen muistoalbumin ja muistolaatikon, joita ammattiauttaja jo ensimmäisellä tapaamisella alkukaaoksessa surutyön välineiksi suositteli. (Tällä hetkellä on olemassa vain muistoläjä yhdellä vaatekaapin hyllyllä.) Haluan pikkuhiljaa uskaltautua muistelemaan Veikkosen odotusaikaa tarkemmin, katsoa valokuvia, kohdata tunteet, jotka uuden raskauden takia olivat pitkään syrjässä. Haluan elää yhä uudestaan ja uudestaan läpi ne samat hetket, jotta viiltävin kipu hiljalleen hioutuisi muistoista pois, ja - kuten kerrotaan ajan mittaan käyvän - tuska muuttuisi vähitellen kauniiksi kaipaukseksi. Haluan yhä etsiä omaa tapaani olla enkelilapsen äiti, työstää identiteettiäni erilaisena kolmen lapsen äitinä.
Päättyneen vuoden lopussa meille syntyi ihanista ihanin Silmu, valtava onni, ilo ja lohtu, mutta yhä meillä kuitenkin on myös se sama suru, joka tämän blogin synnytti.
Jos jossain vaiheessa huomaan olevani enemmän tavallinen äitibloggaaja kuin surubloggaaja, siirrän juttuni uusiin raameihin.
Myös blogin ulkopuolella olen ollut aika hämilläni siitä, miten sovitan yhteen tämän, mitä on nyt, ja sen, mitä on elämässä ollut reilun vuoden ajan. Niin lyhyessä ajassa niin äärimmäisiä kokemuksia, kuolemaa ja syntymää.
Suurinta onnea
Sairastin vuodenvaihteessa rankan kuumetaudin, todennäköisesti influenssan. Täristessäni kuumehorkassa peiton alla mietin entisaikoja, ei edes niin kamalan kaukaisia aikoja, jolloin tavallinen arki oli paljon vaativampaa kuin nykyään. Rakettien pauke vei ajatukset talvisodan pommituksiin, laiha eineskeitto, jota kurkkukipuisena sain hädin tuskin nieltyä, vielä kauemmas suuriin nälkävuosiin. Mietin yhtäkin sukukirjan perhettä, josta kuoli neljä lasta peräjälkeen ja vielä äitikin viimeisen lapsivuoteeseen. Että mitä minä valittamaan, kun elän yltäkylläisyyden ja lukuisten arkea helpottavien mukavuuksien aikakaudella. Olen menettänyt yhden lapsen, mutta muuten elämäni on niin täyttä ja hyvää.
Tieto uusista kohtalotovereista saa myös kysymään oman surun oikeutusta. He ovat keskellä repivintä tuskaa, kun minun suruni on jo niin paljon kevyempää kantaa.
Se, että uusi raskaus alkoi helposti ja nopeasti ja päättyi onnellisesti, saa miettimään, olenko kiittämätön menneisyyteen jumittuja, jos yhä jatkan tätä "ääneen" suremista. Toiset joutuvat odottamaan niin paljon kauemmin, käymään ehkä läpi hedelmöityshoitoja, kokemaan keskenmenoja. Jotkut ovat jopa menettäneet kokonaan mahdollisuuden uusiin lapsiin.
Suurinta surua
Vähän yli vuosi - se on melko lyhyt aika, kun edessä saattaa kuitenkin parhaimmillaan/pahimmillaan olla vielä jopa 50-60 vuotta elämää kuolleen lapsen äitinä. Lapsen menettäminen on lopullisuudessaan niin iso ja järisyttävä kokemus, että sen käsitteleminen vie aikaa. Voiko koskaan edes tulla pistettä, jossa asian kanssa olisi jotenkin "valmis"?
Koen, että minulla on vielä paljon aktiivista surutyötä tehtävänä. Haluan vielä joku päivä askarrella sen muistoalbumin ja muistolaatikon, joita ammattiauttaja jo ensimmäisellä tapaamisella alkukaaoksessa surutyön välineiksi suositteli. (Tällä hetkellä on olemassa vain muistoläjä yhdellä vaatekaapin hyllyllä.) Haluan pikkuhiljaa uskaltautua muistelemaan Veikkosen odotusaikaa tarkemmin, katsoa valokuvia, kohdata tunteet, jotka uuden raskauden takia olivat pitkään syrjässä. Haluan elää yhä uudestaan ja uudestaan läpi ne samat hetket, jotta viiltävin kipu hiljalleen hioutuisi muistoista pois, ja - kuten kerrotaan ajan mittaan käyvän - tuska muuttuisi vähitellen kauniiksi kaipaukseksi. Haluan yhä etsiä omaa tapaani olla enkelilapsen äiti, työstää identiteettiäni erilaisena kolmen lapsen äitinä.
Joskus joutuu itsestäänselviä asioita itselleen tolkuttamaan, ja sitä kai tämäkin kirjoitus nyt on: itseni vakuuttamista siitä, että uuden vauvan synnyttyäkin minulla on yhä oikeus surra juuri niin paljon kuin tarpeelliselta tuntuu.
Vieköön tämä alkanut vuosi surutyötäni eteenpäin, kuljettakoon mieltäni kohti hyväksyntää ja rauhaa.
Miten nopeasti tulit uudelleen raskaaksi? Miten tiiviisti raskautta seurattiin?
VastaaPoistaYritän tässä itse pohtia milloin uskaltaa yrittää uudelleen...Vaikka en sinua tunnekkaan, niin olen teidän onnesta todella onnellinen :)
Me odotettiin ensin jälkitarkastus ja kuukautiskierron palaamiseenkin meni se 2 kk. Sitten jälkitarkastuksessa selvisikin, että minulla ei ollut vihurirokkovasta-aineita ja rokotteen ottamista suositeltiin ennen uutta raskautta. Rokotteessa oli kolmen kuukauden varoaika, jonka aikana ei saanut yrittää raskautta. Näin ollen meni siis kaikkiaan viisi kuukautta kuoleman jälkeen ennen kuin saimme "luvan" yrittää. Mutta sitten kävi niin huimasti, että raskaus alkoi siitä ekasta yrityskierrosta: plussatestin tein pari viikkoa ennen kuin täyttyi puoli vuotta Veikkosen kuolemasta.
PoistaSain julkiselle puolelle ylimääräisenä alkuraskauden ultran, muuten puolivälin yli oli ihan normiseuranta. Rv 26 alkaen oli neljän viikon välein ylimääräinen ultra + ihan lopussa kahden viikon välein ja vielä toiveeni mukaan siinä väliviikolla käyränottokäynti. Hyvää ja tarkkaa extraseurantaa siis sain. Synnytystä alettiin käynnistää rv 38+0 ja lapsi siis syntyi siitä kahden päivän päästä.
Rohkeutta mahdolliseen uuteen yritykseen teille!
Hei Ulpukka!
VastaaPoistaSellainen pieni huomio vain, että tämä on sinun blogisi ja saat kirjoittaa siinä juuri niistä asioista, joista itse haluat. Blogilla on kaunis nimi, joka kertoo teidän todellisuudesta, vaikka teille ennen ja jälkeen Veikkosen on syntynyt myös suurista suurin onni. Mielestäni sinun ei tarvitse pysytellä missään tietyissä raameissa kirjoittaessasi. Elämä on riittävä rajaus: siitähän sinä kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan kirjoitat. Sinulla tietysti on oikeus suruusi, ihan samalla tavalla kuin onneen ja kiitollisuuteenkin. Paljon voimia uuteen elämäntilanteeseesi kolmen pienen äitinä! <3
Kiitos ihanasta kommentistasi, anonyymi! Näinhän se on, voin kirjoitella tänne mitä huvittaa. :) Ehkä nyt vaan koin tarvetta ikään kuin ääneen pohdiskella sitä, että suru on kuitenkin se tulokulma bloggauksiini, vaikka mukana onkin myös muita tunteita ja tätä onnellistakin vauvaelämää. Synnytyksen jälkeisiin ensiviikkoihin liittyy tietysti muutenkin tunteiden heitteleminen laidasta laitaan, mutta nyt tämä surun ja ikävän voimakkuus on välillä ollut itsellenikin yllättävää. Pikkusisko niin konkreettisesti muistuttaa siitä, millainen aarre ollaan menetetty. Ja toisaalta taas on niin käsittämätöntä ja ristiriitaista ajatella, että jos meillä olisi Veikkonen, Silmua ei olisi... Ihmeellistä on elämä.
PoistaJa mieti nyt jos kirjottasit onnellista ihanaa vauva arki blogia nii sinne olis ehkä hankalempi avautua niin syvällisesti kaikeasta ku tänne jossa kaikki tietää surullisenki puolen tarinastasi. Mutta ei muutaku kirjotat juuriki siitä mistä haluat ja miten haluat. Täähän on sun "päiväkirja". :)
VastaaPoistaEittämättä netissä on sellaisiakin blogeja, joissa onni vaihtuu yhtäkkiä suruksi. Minulla perinteisenkin päiväkirjan kirjoittamisen tarve elämässä on ehkä ylipäänsä liittynyt aina ahdistusten, solmujen ja hankauksien purkamiseen; onnea harvemmin tulee taltioitua. Sama kai täällä blogimaailmassa sitten - kun on se onni, niin sitä vain elää, mutta suru ja ja muut vaikeat tunteet vaativat käsittelyä, ja siihen kirjoittaminen on hyvä väline.
Poista