Voimauttava synnytys

Olen kirjoittanut täällä blogissa kärkkääseen sävyyn luomusynnytyksestä. Tehtäköön selväksi: en missään nimessä vastusta sitä, että äiti toivoo synnytyksen sujuvan mahdollisimman luonnonmukaisesti ja valmistautuu siihen ennalta. Se, mikä ärsyttää, on puhetapa, jossa luomusynnytys nostetaan itseisarvoiseksi päämääräksi. Suututtaa sokea luottamus siihen, että synnyttävä äiti kuin mikäkin mahtikeisarinna on itsestäänselvästi tilanteen hallitsija ja luonto aina niin kauniisti äidin puolella. Erityisesti närästää se, että käsite voimauttava synnytys liitetään yleensä vain tähän luomuiluun, aktiiviseen synnytykseen, jossa lääkkeet ja seurannat ja kivunlievitykset ovat niin nou-nou.

Inhoan sitä yksioikoista kuvaa, joka puheissa helposti annetaan: kun pyörittelet lantiota kynttilänvalossa kaurapussi lanteilla synnytyslaulaen, synnytyksesi etenee mallikkaasti omalla painollaan kas näin, MUTTA jos makaat sängyssä kiinni piuhoissa, synnytyksen kulku jumiutuu ja toimenpide seuraa toista ja jää kamalat traumat ja kiintymyssuhde vauvaan vaurioituu.

Kritiikkini on ennen muuta itsekritiikkiä. En meinaa vieläkään päästä yli siitä, miten naiivisti vielä yhden synnytyksen koettuanikin haaveilin siitä luomuilusta. Tiedän, että olen tarpeettoman ankara itseäni kohtaan: ei Veikkonen luomusynnytystoiveideni takia kuollut. Ei ollut mitään sellaista tilannetta, että olisin vastustanut hoitohenkilökunnan suosituksia. Oli normaali raskaus muutaman päivän yliajalla - siinä kohtaa kai on aika viatonta toivoa, että synnytys käynnistyisi spontaanisti ja etenisi ilman turhaa puuttumista.

Silmun synnytys oli minulle ehdottomasti voimauttava kokemus, vaikka olin supistusten alusta viimeiseen ponnistukseen koko ajan kiinni sydänkäyrässä (lukuunottamatta vessakäyntiä ja osastolta saliin kävelemistä). On sanomattakin selvää, että minulle vauvan syke synnytyksen soundtrackina oli ehdoton stressinpoistotekijä ja avain siihen, että pystyin antautumaan supistusten matkaan ilman lamauttavaa pelkoa. Piuha ei myöskään häirinnyt liikkumistani, koska lähes koko yön valvottuani olin sen verran väsynyt, että viimein saliin päästyäni mieluummin makoilin sairaalasängyssä kuin tepastelin ympäri huonetta.

Ja kumminkin kävi niin, että Silmun Cytotecilla käynnistetty synnytys oli kolmesta kokemastani lähimpänä sitä luomua. Täysin lääkkeetön se ei ollut: ilokaasua käytin. Synnyttäjien suhde ilokaasuun kuuluu kokemuksien perusteella olevan varsin joko-tai: sitä joko rakastetaan tai vihataan. Minä edustan sitä joukkoa, jonka mielestä ilokaasu on synnyttäjän paras kaveri.

Aluksi saliin päästyämme olin kyllä jonkin aikaa pystyssä, kävelin sydänäänipiuhan sallimissa rajoissa ja nojailin sänkyyn supistuksen tullen. Mies paineli alaselkää kuumalla geelipussilla. Pian aloin kuitenkin uupua niin, että oli kiivettävä sängylle makaamaan ja sitä kaasua hönkimään. Lopulta olin niin väsynyt ja toisaalta kai myös rentoutunut (!), että nukahtelin supistusten väleissä vielä siinä kohtaakin, kun ne tulivat kolmen minuutin välein ja kohdunsuu oli seitsemän senttiä auki.

En ollut ehdottoman varma siitä, että haluan synnyttää ilman puudutteita, mutta kun homma käyntiin lähdettyään eteni mukavasti ja pärjäsin kipujen kanssa hyvin, ei tarvetta kovemmille kivunlievityksille tullut.

Vaikka etukäteen äitiyspolilla ja myös niiden osastolla viettämieni kahden käynnistyspäivän aikana oli koko ajan puhuttu kalvojen puhkaisusta, kävikin niin, että kalvot ritsahtivat rikki vasta ponnistusvaiheessa.

Ensimmäisellä ponnistuksella tuli siis vedenpaisumus, toisella oli Silmu jo määrätietoisesti syöksymässä maailmaan. Siinä kohtaa kätilö huusi kovaa: "Älä työnnä!" Kuulin myös mutinaa napanuorasta ja miehelle annetun käskyn painaa sinistä nappia. Toinen kätilö tuli juosten apuun. Ponnistamisen tarve oli pakottava ja pidättäminen äärettömän vaikeaa. Synnytyksen ajan taustalla pysytellyt pelko ryöpsähti esiin: nyt se kuolee minun takiani, en pysty pidättämään ja se kuristuu napanuoraan! Hyvin äkkiä pelottava tilanne oli kuitenkin jo ohi, sain luvan puskea taas, ja siinä se vauva sitten olikin. (Papereihin on kirjattu, että aika vedenmenosta syntymään oli kaksi minuuttia!)

Myöhemmin tärisin jälkikauhuissa, kun kuulin, että napanuora tosiaan oli kaksi kertaa kaulan ympärillä. Kyselin, eikö sitä voinut etukäteen nähdä ultrassa. Jossittelin: mitä jos ei olisi käynnistetty ja olisin odottanut vielä pari viikkoa, jos synnytys olisikin alkanut vedenmenolla kotona, jos ne kalvot olisi puhkaistu ja pää olisi painunut alemmas lantiossa...

Lukemani mukaan napanuora on kaulan ympärillä peräti kolmasosalla vauvoista. Se on siis erittäin tavallista eikä siitä yleensä seuraa ongelmia. (Kiitos kätilöiden ammattitaidolle!) Mutta kun edellinen lapsi on kuollut ehkä mahdollisesti kuka tietää napanuorakomplikaation takia, vaikka nuora oli vain kerran löyhästi jalan ympärillä! Ja kun on vertaispalstoilla kohdannut paljon äitejä, joiden vauvan kohtaloksi tuo viheliäinen elämänletku on koitunut! Niin eipä siinä voi olla miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua. Ja kyllä se kätilö varsin tuimasti käski pidättää - ei jäänyt epäselväksi, että on tosi kyseessä.

Tämän napanuorahässäkän takia tunnen näin: kenties olikin vahva tarkoituksenmukaisuus siinä, että Silmun synnytys käynnistettiin ja että kalvot pysyivät ehjänä loppuun saakka. Ehkä jopa sillä ennen viimeistä äitiyspoliaikaa saamallani hermoromahduksella oli tehtävänsä: se varmisti, että sain tuolloin jäädä käynnistykseen.


Niin, ja se voimautuminen: ei se tullut niinkään siitä, että urheilin synnytyksen läpi ilman puudutuksia ja toimenpiteitä. Totta kai oli hienoa, että keho toimi ja synnytys sujui omalla painollaan, mutta ehdottomasti voimauttavin osuus oli nähdä ja kuulla, että lapsi elää, saada hänet syliin, suukottaa ensimmäisen kerran ja toivottaa tervetulleeksi maailmaan.