Yhtenä iltana Silmu oli miehen sylissä olohuoneessa. Toimitin jotain asiaa makuuhuoneeseen ja kun näin tyhjän pinnasängyn, sydäntä vihlaisi. Se oli outo tunne - pinnasänky kun on enimmäkseen tyhjänä koko ajan muutenkin. Silmu nukkuu yöt kainalossani ja päiväunet milloin missäkin; pinnis on jäänyt aivan olemattomalle käytölle. Mutta tuona iltana yhtäkkiä näin sen sängyn samoin silmin kuin silloin, kun tulimme miehen kanssa kahdestaan kotiin sairaalasta. Näin sängyn, joka oli juuri koottu ja joka piti saman tien purkaa.
Toinen kokemus: Facebookin uutisvirrasta seuloutui silmiin ilmoitus jostakin vauvariennosta, mitä lie baby-sirkusta tai vaavijumppaa se olikaan. Sisälläni kuohahti samalla tavalla kuin viime talvena vastaavissa tilanteissa. Sitten salamannopeasti tajusin: tämähän koskee minua! Minullahan on se vauva! Minä saan ja voin mennä hänen kanssaan mammakerhoon muskariin värikylpyyn lorupiiriin kantoliinatanssiin!
Sen, mitä Veikkosen kanssa menetin, voin Silmun kanssa kokea. Limittäin ja päällekkäin ovat minussa kokemus kipeästä menetyksestä ja tästä onnentäyteydestä, jota tälläkin hetkellä sylissäni tuhiseva Silmu elämään toi (kirjoitan yhdellä kädellä!). Tämä kaikki on niin kummallista, yhtä aikaa haikeaa ja kaunista ja lohdullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti