Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.