Muistikuvia pimeästä

Aloitin tämän blogin viime marraskuussa, noin kuukausi veikkosen kuoleman jälkeen. Kun nyt luen ensimmäisiä tekstejäni, tavoitan yhä sen, miltä tuore suru tuntui. Täältä etäisyyden päästä näen kuitenkin, että ensimmäisissä kirjoituksissani en vielä lainkaan tajunnut pahimman pimeyden olevan vasta edessä. Minulla oli selviytymisen tahto, jokin ehkä naiivikin ajatus "kyllä tämä tästä".

Joulukuussa kirjoitin tänne yhden ainoan tekstin. Silloin syyllisyys oli tönäissyt surun tunteiden ykköspaikalta pois. Päivät yöt läpeensä pyöritin päässäni filmiä viimeisistä päivistä. Muistin monta hetkeä ja yksityiskohtaa, yritin itsepintaisesti jäljittää kohtaa, jossa katsoin väärään suuntaan. Ihan kuin sellaisen kohdan keksimällä olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumien kulun. Vaikka totta kai järjellä tiesin, että niin en voi tehdä, tunnetasolla en ollut asiaa hyväksynyt.

Sitten tulikin heti bloggaukseen katkos, puolitoista kuukautta. Siinä kohtaa putosin... ja putosin... ja putosin aina vain syvemmälle. Oli talven pimein aika, inhottavan märkää ja lumetonta, ihmiset ilman suuria surujakin olivat ihan vain maamme sääolosuhteiden vuoksi alakuloisia. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä oli helpompaa, armollisempaa, hyväksyttävämpääkin olla niin syvissä masiksissa juuri silloin. Toisaalta ulkoisen valon puute saattoi entisestään ruokkia sisäistä pimeää.

Bloggaustauon aikana olen kuitenkin kirjoittanut jonkin verran perinteiseen päiväkirjaani. Tällaisia katkelmia esimerkiksi:

Joka toinen hetki ajattelen selviäväni. Joka toinen hetki unelmoin vetäväni paketillisen unilääkkeitä tai nousevani hissillä ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle, josta matka maahan olisi minulle matka taivaaseen.


Olen miettinyt tämän kokemuksen oppeja. En koe arvomaailmani mullistuneen. En koe oppineeni lisää kiitollisuutta - olen ollut niin tolkuttoman kiitollinen jo aiemmin, siinä asiassa en olisi tarvinnut läksyä.


Lohtuajatuksia:
Kaikki kuolevat kumminkin.
Kenen tahansa lapsi voi kuolla milloin tahansa.
Minäkin vielä kuolen.
Ennen sitä voin vielä saada eläviä lapsia.
Hekin kuolevat, mutta toivottavasti vasta minun jälkeeni.


Mielialalääkkeet. Masennusdiagnoosi. Jotenkin vaikeaa ymmärtää, että minä olen se, jolle tämä kaikki tapahtuu. 


Minulla on vain yksi kortti tälle vuodelle: saamme yrittää uutta raskautta aikaisintaan maaliskuussa. Jos heti tärppäisi, jos kaikki 38 viikkoa sujuisivat hyvin (uskon ja toivon, että saisin psyykkisistä syistä käynnistyksen siinä kohtaa), voisimme saada lapsen tämän vuoden joulukuussa.


On uskomatonta, että tuon yhden kortin elämä minulle sitten todella ojensi. Siitä pidän niin tiukasti kiinni, pelosta vapisevin käsin, toiveikkain sydämin.

Lähestyvä vuosipäivä tuntuu fyysisinä muistumina kehossa. Katulamput illan hämärässä, kellertävien lehtien kasaantuminen tien laitaan, syksyisen maan tuoksu, kaikki aistit vievät vahvasti viime vuoteen. Mutta TOIVO-kortti minulla on - niin valtava apu, lohtu ja voimavara tällä tiellä. Siitä elämälle kiitos.