Pudokas

Vaikka kirjoitan tätä blogia nimimerkin takaa, mietin välillä kirjoittamiseni rajoja. Mitä haluan paljastaa itsestäni, surustani, sen vaikutuksista muuhun elämään. Mitä samalla tulen kirjoittaneeksi muista ihmisistä, läheisistä, viattomista sivullisista.

Olen kertonut täällä lapseni kuolinpäivän ja monia muita yksityiskohtia, joista minut voi tunnistaa. Välillä mietin, miksi en ihan yhtä hyvin voisikin kertoa tuntemuksistani suoraan omalla nimelläni. Tämä on elämääni, minun todellisuuttani, näin haavoilla olen, vaikka se ei ulospäin läheskään joka tilanteessa näy.

Kommentoijat ovat pääasiassa kohtalotovereita, mutta toisaalta blogiin tullaan usein myös Google-hakujen kautta, monenlaisilla hakusanoilla, usein ilman mitään yhteyttä kuolema- ja suruaiheeseen. Minkälaisen kuvan tästä surustani jokin yksittäinen blogitekstini antaa random-kävijälle, sitäkin joskus pohdin.


On yksi asia, josta kirjoittamista olen jostain syystä arkaillut, vaikka säännölliset seuraajat lienevät asian ymmärtäneet rivien väleistäkin: veikkosen kuoleman jälkeen en ole juurikaan ollut töissä.

Nyt viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt varovaista paluuta työarkeen. Lyhyeksi aikaa vain, koska uuden äitiysloman on määrä alkaa jo marraskuun alkupuolella.

Suru ei ole sairaus, mutta akuutti suuri suru aiheuttaa usein työkyvyttömyyttä. Sairauslomatodistuksiin kirjataan sitten ties mitä posttraumaattista stressireaktiota, sopeutumishäiriötä ja pidemmän työpoissaolon ollessa kyseessä masennusta.

Kohtukuoleman suru on siitä erityinen, että sen kohdanneella äidillä on oikeus 105 arkipäivän äitiysvapaaseen. Äitiysvapaa on tarkoitettu (myös) synnytyksestä toipumiseen, ja siksi on minusta erittäin oikein ja kohtuullista, että äitiysvapaan saa pitää, vaikka äiti sairaalasta ilman vauvaa kotiutuukin.

Kiertoliittymässä?

Koska veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, olin surun saapuessa ehtinyt jo olla äitiyslomalla hyvän tovin. Kaiken kukkuraksi olin aloittanut äitiyslomani varhennettuna erinäisten aikataulu- ja rahaseikkojen takia. Näin ollen minulla ei ollut kuin noin puolet tuosta 105 päivän potista käyttämättä siinä kohtaa, kun elämä veti maton jalkojen alta.

Kun äitiysvapaani joulukuussa päättyi, olin syöksykierteessä matkalla kohti pohjaa. Joulukuun puolivälissä olleelta jälkitarkastukselta odotin kahta asiaa: kuolinsyytä, joka vapauttaisi minut syyllisyydestä, ja pikaista lupaa yrittää uutta raskautta. Kumpaakaan ei tullut. Kuolinsyytutkinnan tulokset olivat epämääräiset ja osin keskeneräiset. Lupa uuden raskauden yrittämiseen siirtyi neljännesvuoden eteenpäin, koska minua kehotettiin ottamaan MPR-rokote puuttuvien vihurirokkovasta-aineiden takia; raskausaikainen vihurirokko kun voisi olla kohtalokas. Toki vihurirokkoon sairastuminen on varsin epätodennäköistä, mutta pieniäkään riskejä emme tietenkään halunneet ottaa, ja niinpä marssin hakemaan piikin. Ja silloin selvisi ankeus: elävää virusta sisältävän rokotteen jälkeen suositeltiin kolmen kuukauden varoaikaa ennen uuden raskauden yritystä.

En usko, että olisin joulukuussa muutenkaan ollut vielä työkykyinen, mutta nämä kaksi mieltä murentavaa asiaa kiihdyttivät putoamistani mustassa kuilussa entisestään. Vuodenvaihteen tienoilla henkinen vointini saavutti pohjan, josta ylös päästäkseni tarvitsin lääkeapua. Ehkä plasebovaikutusta, ehkä todellista vastetta, mutta lääkkeiden aloituksen jälkeen hiljainen elpyminen alkoi tammi-helmikuun vaihteessa. (Tuolloin aloin tätä blogiakin aktiivisemmin kirjoittaa.) Oli kuitenkin selvää, että töihin en kykenisi vielä pitkään aikaan.

Risteyksessä?

Olen hävennyt työkyvyttömyyttäni. Useissa blogeista tai lehdistä lukemissani kohtukuolematarinoissa äiti on kokenut sen 105 päivää tai siitä jäljellä olleen osuuden riittäväksi toipumisajaksi. Moni on sanonut jopa tunteneensa helpotusta päästeessään takaisin töihin, saaneensa töistä taas sisältöä ja mieltä elämään.

"Työ on parasta terapiaa." Fraasi, jota etenkin aiempi sukupolvi mielellään toistelee.

Mutta työt ovat erilaisia, kuten ovat työntekijätkin. Toisenlaiseen työhön olisin varmasti voinutkin palata aiemmin. Minulla onnettomalla ei kuitenkaan ole yhtä selvää työpaikkaa: olen freelancer, jonka vuosipalkka tulee yleensä noin 5-8 eri taholta. Olen itsensätyöllistäjä, joka voidakseen mennä töihin joutuu ensin järjestämään ne työt itselleen. Olin suunnitellut olevani vanhempainvapaalla alkukesään asti, sen jälkeenkin hoitovapaalla, olin antanut projektit pois käsistäni. Olin yllättävässä surussani yhtäkkiä täysin tyhjän päällä, yhteiskunnan drop-out.

Sen lisäksi, että voidakseni tehdä töitä joudun ensin luomaan työtilaisuudet itselleni, työni luonne ei ole surulamaannuksen kanssa lainkaan yhteen sopiva. Työni vaatii luovuutta, muistia, persoonan peliin laittamista ja kykyä olla keskeytyksettä läsnä esimerkiksi 90 minuuttia kerrallaan.

Sairauslomapätkä toisensa jälkeen kirjoitettiin, vointiani arvioivat psykiatrinen sairaanhoitaja, jota tapasin parin viikon välein, ja psykiatrinen lääkäri, joka kirjoitti sairauslomaa varten tarvittavat lausunnot.

Niinä hetkinä, kun oloni oli parempi, tunsin usein syyllisyyttä siitä, että en ollut töissä. Epäilin oikeutustani loisia yhteiskunnan rahoilla kotona. Luterilainen työmoraali on niin sitkeä osa kulttuuriperimäämme, ja etenkin juuri sen aiemman sukupolven (lue: vanhempien, appivanhempien) silmissä työ määrittää ihmisen arvoa hyvinkin suoraviivaisesti.

Vaikka BDI-testi antoi tulokseksi keskivaikean masennuksen, vaikka psykiatrian polilla puhuttiin pitkittyneestä surureaktiosta ja reaktiivisesta masennuksesta, epäilin diagnooseja, koin olevani liian skarppi ollakseni masentunut. Kirjoittihan lääkärikin jo ensimmäiseen lausuntoonsa viimeiseksi lauseeksi: "Itsereflektiokykyä on."

Voihan stressi!

Töihinpaluu on pitkän poissaolon jälkeen ollut tahkeaa. Työ sujuu kyllä, tuo iloakin, mutta huomaan etukäteen jännittäväni työtilanteita eri tavalla kuin ennen ja niiden jälkeen väsyväni huomattavasti herkemmin kuin aiemmin. Stressinsietokykyni on heikko. Vakuuttelen muille ja itselleni, että työ on hyvä juttu tässä kohtaa, antaa muuta ajateltavaa, pakottaa suuntaamaan energiaa johonkin surun ja raskauden ulkopuoliseen. En ole oikeasti ihan varma, toimiiko se todella niin.

Surun myötä olen kyseenalaistanut myös koko työni mielekkyyden. Vaikka olen päätynyt silpputyöläiseksi täysin omasta valinnastani enkä ole edes tavoitellut vakivirkoja tai muutenkaan jalansijaa perinteisemmässä työelämässä, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi pudokkaaksi.

Kirjoitin keväällä, miten itsetuntoni naisena ja äitinä meni kohtukuoleman myötä sirpaleiksi. Nyt olen huomannut, että eivät identiteetin muutkaan puolet kolhuilta säästyneet. Ehkä tämä elämänkriisi oli ja on vain niin kertakaikkisen suuri, että se on ravistellut minua kokonaisuutena, pistänyt kyselemään aivan kaiken mieltä. Kuka olen? Mikä on paikkani täällä? Mitä järkeä on yhtään missään? Kun kerran on olemassa näin suuria asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, miksi en ole vaikuttanut enemmän niihin asioihin, joihin valtani edes jossain määrin ulottuisi? Miksi en ole hakenut vakautta edes sillä elämänalueella, jossa sitä olisi ainakin teoriassa mahdollista tavoitella? Kun kaikki muukin on näköjään niin pirun epävarmaa, niin pitääkö työnkin (ja sitä kautta toimeentulon) ehdoin tahdoin olla sellaista?

En tiedä, mihin päädyn. Tapahtuuko tämän surun seurauksena jokin järkiintyminen tai sovinnaistuminen (kumpi, se riippuu katsantokannasta) työhön liittyvissä asioissa. On helpottavaa, että tulossa on uusi äitiysloma (vähintään se 105 päivää!) ja saan joka tapauksessa lisää kypsyttelyaikaa suurille kysymyksilleni. Ennen kaikkea ihanaa on se, että saan hyvällä omallatunnolla keskittyä pian taas ensisijaisesti vain perheeseen, kaikkein tärkeimpääni.