torstai 18. syyskuuta 2014

Kipeät kohtaamiset & typerät todennäköisyydet

- Niin, sulla on yksi lapsi ja toinen tulossa ja... Mitäs sä muuten teet?

Sivuutin alkuosan repliikistä kokonaan ja tartuin töihin liittyvään tekemisosuuteen. Kaiherrus jää. Vaikka työroolissa ollaan nyt tässä, niin olisiko paha kertoa, että tämä lapsi on muuten kolmas... 


Ja tietysti heti alle vuorokauden päästä, tänä aamuna seuraava tilanne:

- Koskas teille on toinen tulossa?
- Ööh... TÄMÄN vauvan laskettu aika on joulukuussa.

Kysyjä on esikoisen päiväkotikaverin äiti, se joka keväällä sai minut romahtamaan saapumalla päiväkodille pienen vastasyntyneensä kanssa. Hänelle juuri, pienen vauvan onnelliselle äidille, haluaisin ihan erityisen paljon kertoa, että EI, tämä ei ole toinen. Meille syntyi vauva viime syksynä. Sitä nyt ei vain ole mukana, kun se on hautausmaalla. Tai taivaassa. Missä vain, mutta poissa täältä. 

Miksi en kerro? Itseäni en vaikenemalla suojele, satutan vain. Tuntuu ihan kauhealta, väärältä, petokselta kieltää veikkosen olemassaolo. 

Minä suojelen niitä muita. MIKSI??? Miksi pitää suojella vieraita tietämättömiä ihmisiä? Kyllä heidän on kestettävä asiaan liittyvä hetkellinen epämukavuus, kun itse kestän tätä joka ikinen päivä. 

Mitään logiikkaa ei ole siinä, miten näihin kysymyksiin vastailen. Useimmiten olen kertonut. Se on rehellinen, ainoa oikea vaihtoehto. 

Päätän, että päiväkotiäidille vielä kerron, kun tulee sopiva tilanne. Tai vaikka vähän sopimattomampikin. Pakko. Pakkopakkopakko. Muuten en saa rauhaa.

(Sivuhuomio: Esikoinen vaihtoi päiväkotia viime joulun jälkeen, niin siksi nykyisen päiväkodin vanhemmat eivät ole minua nähneet veikkosta odottavana.) 


---

Olen tässäkin raskaudessa seuraillut vauvan kasvun etenemistä KaksPlussan sivuilta. Miten eri silmin asioita nyt lukee kuin ennen...

Kun käynnissä on raskausviikko 28, on hyvä tietää, että yhdeksän kymmenestä lapsesta selviää, jos synnytys käynnistyy tällä viikolla.

Kun on raskausviikko 29, voit huokaista helpotuksesta, sillä jos lapsesi syntyisi nyt, sillä olisi 90 prosentin todennäköisyys selvitä hengissä. Voit siis rauhallisin mielin yrittää nauttia loppuraskaudesta.

Vai että helpotuksesta voisi huokaista, kun ennenaikaisesti syntyneellä lapsella olisi tässä vaiheessa 10 prosentin todennäköisyys kuolla! Mitä käsittämätöntä ylimielisyyttä, typeryyttä, halveksuntaa keskosvauvan menettäneitä vanhempia kohtaan! 

Minulle tieto siitä, että elinmahdollisuudet kohdun ulkopuolella paranevat päivä päivältä, ei tosin muutenkaan tuo minkäänlaista helpotusta. Pelkään ensisijaisesti sitä, mikä tapahtui veikkosellekin. Se voi tapahtua - ja minun kokemusmaailmassani 50 prosentin todennäköisyydellä tapahtuu - ennen kaikkea vielä aivan raskauden lopussa, silloin kun normiodottajat keskittyvät vain jännittämään synnytystä ja sitä, että ihan kohta se kullannuppu saadaan syliin ja kotiin. 

Tieto siitä, että vauvalla on jo hyvät elinmahdollisuudet, oikeastaan lisää pelkoani. Koen olevani enemmän vastuussa hänestä nyt. Kesällä pystyin vielä elämään  "käy miten käy, mitään en itse asialle voi" -ajatuksessa (herran haltuun!). Nyt tiedän, että jos MINÄ huomaan AJOISSA jotakin huolestuttavaa, vauva voidaan pelastaa. Mutta enhän viimeksikään huomannut, niin miten nyt onnistuisin siinä? Tämä ajatus ahdistaa minua ihan suunnattomasti, ja tuntuu pahalta, että kukaan lähipiiristä ei tunnu sitä ollenkaan ymmärtävän. 

Ylipäänsä epätodennäköisen kohdannutta ei kannata lähteä lohduttamaan todennäköisyyksillä. Vaihtoehtona voisi taas kerran olla vaikka se hiljainen läsnäolo ja lämmin halaus... 

13 kommenttia:

  1. Mun elämään ei myös todennäköisyydet enää sovi. Ei luonnon-, fysiikan- tai ylipäätään mitkään lait. Aina kaikkeen on poikkeus, aina on kuitenkin se yksi. Salamakin iskee samaan paikkaan useamman kerran. Kukaan ei voi luvata yhtään mitään. Elämän raadollinen totuus, siksi pitää yrittää parhaansa mukaan elää tässä ja nyt.

    Kuullostaapas tosiaan raadollisesta... :) elämä on...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, todennäköisyyksien "turva" on kyllä murtunut. On tullut niin todelliseksi se, että ne harvinaiset poikkeukset, joille jokin epätodennäköinen kamaluus tapahtuu, ovat ihan oikeita ihmisiä, meitä täällä...

      Kohtukuolemista puhuttaessa erityisesti ärsyttää se harvinaisuuteen vetoaminen, kun se kolmisen vauvaa tuhannesta on lopulta aika paljon... Ei kuitenkaan puhuta mistään 1:100 000 -todennäköisyyksistä siinä, vaan 1:330! Se on aika hurjaa, kun miettii vaikka niitä Down-riskilukujakin mitä seulonnoissa lasketaan ja odottajille kerrotaan ja sitten kenellekään ei kerrota, että jokaisella odottajalla on muuten tämä 1:330 mahdollisuus kohdata kohtukuolema...

      Poista
  2. Onhan sulle luvattu käynnistys ajoissa? Anteeksi en muista vauvasi kuolinsyytä(napanuorakomplikaatio/ istukkaperäinen ?) Mutta kai se ihan normiodottajillekin lienee selvää, että riskit kasvavat kun raskaus pitkittyy ja istukka vanhenee...? Eihän istukka ole mikään ikuisuuksia toimiva laitos ole, alkaa vanheta melko nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolinsyy jäi epämääräiseksi, äkillinen hapenpuute, ehkä napanuorakomplikaatio. Niin, kyllähän riskit lasketun ajan jälkeen kasvavat, ja minusta siihen nähden melko myöhään on kyllä yliaikaiskontrolli (meidän synnärillä ilmeisesti n. 41+5) ja mahdollinen käynnistys... Nyt on alustavasti lupailtu, että saan käynnistyksen, kun vauva täysiaikainen, mutta lopullinen päätös tehdään äitiyspolilla vasta sitten loppumetreille. Itse olen henkiseksi takarajaksi itselleni asettanut 38 viikkoa, sitä pitempään en haluaisi odotella...

      Poista
  3. Mä niin ymmärrän sua liittyen tuohon kertomiseen....mustakin tuntuu, että olen suorastaan haljennut halusta kertoa parillekin päiväkotiäidille. Äskettäin törmäsin heistä toiseen ja olin varma, että hän pian kysyy vauvasta jotain, mutta ei. Itselläni ei ollut rohkeutta ottaa asiaa puheeksi. Jälkikäteen mietin, että hän varmaan tiesi mitä oli tapahtunut ja siksi ei kysynyt. Toiselle raskaanaolevalle äidille haluaisin kertoa vielä enemmän, en tiedä miksi, ehkä näpäyttääkseni, herätelläkseni tai ihan vain tuodakseni esille, että kyllä se meidänkin vauva syntyi vaikkei ole täällä....Kyllä itsensä kanssa on välillä sitten vaikeaa.

    Ja todennäköisyydet, minäkin niistä viis veisaan nykyisin. Millä ihmeen lotolla tämä "voitto" osui juuri meihin. Näin ollen pessimismi jyllätköön, kunnes toisin todistetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän kertomisen kanssa menee kyllä niin vaihtelevasti... Kerran yhdelle isälle päiväkodin pihalla avauduin ihan oma-aloitteisesti (hän ei luultavasti edes tajunnut ihmetellä, miksi ei ole vauvaa mukana, vaikka oli nähnyt minut viimeisillään)... Nyt viime aikoina on kummasti tullut vaiettua, vaikka nimenomaan olisi halu kertoa.

      Poista
  4. Olen monia kertoja näitä todennäköisyyksiä ja tilastoja katkeran surullisena miettinyt. Meiltä kuoli keskosvauva joka syntyi rv 28. Siinä ei paljon 90% selviytymistodennäköisyydet lohduttaneet. Lähinnä se vain katkeroitti lisää. Terve vauva mutta keskoisuuden tuomat haasteet olivat ylivoimaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa suruusi!

      Niinpä, ei se todennäköisyys mitään auta, kun aina on joku, joka kuuluu siihen pienempään prosenttiosuuteen myös, eikä sitä ennalta voi tietää kumpaan ryhmään päätyy, kun omalle kohdalle tilanne osuu... Totta kai oletus on, että raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja siksi noilla odotussivustoilla luodaan positiivista henkeä ja pyritään lieventämään pelkoja, mutta minua kyllä kiukutti ihan suunnattomasti tuo "voit huokaista helpotuksesta, sillä selviämismahdollisuudet ovat jo 90 %"...

      Poista
    2. Lisään vielä, että ymmärrän hyvin myös tuon pointin, että todennäköisyydet voivat oikeastaan lisätä katkeruutta. Nytkin, kun moni lohduttelee tämän uuden raskauden peloissa sillä kohtukuoleman epätodennäköisyydellä, niin itse vaan katkerana miettii, miten se kuitenkin meille viimeksi tapahtui, vaikka se todennäköisyys on vain se 0,3%...

      Poista
  5. Minuakin ärsyttää suunnattomasti nämä todennäköisyydet ja muut diipa daapat. Kun minullekin sanottiin, että minun olisi ollut todennäköisempää saada lotto voitto kuin menettää tämä vauva tällä tavoin. Ei siis paljon luo uskoa siihen, että seuraavalla kerralla (jos sellaista edes tulee) voisi kaikki mennä hyvin. Ja kuten Turnip myös sanoit, aika monesti suustani kuuluva lause taitaa tällä hetkellä olla tämä kuuluisa: elämä on..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo lottovoittovertaus on kyllä niin raivostuttava. Yllättävän usein on kuullut näissä tapauksissa lääkärien sitä käyttäneen, oi miksi miksi... Kun se ei edes ole totta! Vertaistuen kautta tiedän kymmeniä (ellen satoja) vauvan menettäneitä, mutta yhtäkään loton päävoiton voittanutta en tiedä.

      Poista
  6. Minusta yksi lääkäri sanoi aika järkevästi itselleni kerran yli 15 v sitten (asia oli ihan eri, joku gyn.tulehdus ja siitä mahdollisesti seuraavaava lapsettomuus) "me tutkimme nyt kunnolla, vaikka se todennäköisyys onkin vain se 1%, joku siihenkin kuuluu ja se joka siihen kuuluu hänelle menetys on kyllä sitten ihan 100%"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä viisas lääkäri! Kuten tuohon vastaukseeni Turnipille kirjoitin, todellisia ihmisiä ovat kaikki nekin (mekin!), joille tapahtuu jokin harvinainen ikävä asia.

      Ehkä se todennäköisyyksiin vetoaminen ärsyttää senkin takia, että pystyy paremmin samastumaan niihin muihinkin marginaaleihin jääviin tapauksiin, kun on itsekin sinne tippunut. Vaikka minulla nyt tässä raskaudessa kaikki menisikin hyvin, niin JOKU joka tapauksessa kokee sen kohtukuoleman edelleen jatkossakin, ja aina jollekin se sattuu useamman kerran, niin kauheaa ja epäreilua kuin se onkin...

      Poista