Katkeruus

Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi. (Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti HS:n haastattelussa viime keväänä)

Olen yrittänyt omaksua tuon hienon ajatuksen itselleni. Alkuvuodesta katkeruus ja viha olivat hurjia. On pakko myöntää, että en tiedä, olisivatko ne lainkaan laantuneet, ellei olisi tullut tätä uutta raskautta. 

Välillä oli jo hetkiä, kun nuo pahat tunteet tuntuivat lähes selätetyiltä. 

Mutta nyt ne ovat ruvenneet murahtelemaan taas. Etenkin katkeruus. Kuka sitä koiraa on syöttänyt? En myönnä! Toivoa, kiitollisuutta, hyviä tunteitahan minä olen yrittänyt ruokkia. Jostakin katkeruus on kuitenkin energiaa saanut, niin kovaan ääneen se on ruvennut viime aikoina räksyttämään.

Vaikka minulla on kultainen mies, ihana esikoinen, jonka voin rutistaa kainalooni, ja vauva, joka liikehtii kohdussa, olen tuntenut kamalaa katkeruutta siitä, että koskaan, ei koskaan voi perheeni olla täysi ja kokonainen. Aina se yksi lapsi tulee puuttumaan. Ikävä on nyt kuoleman vuodenajassa jotenkin taas fyysisempää ja kokonaisvaltaisempaa. 

Hautausmaalle mennessä katkeruus haukahtelee kimakasti. Miksi minun pitää käydä täällä? Edes tietää tällaisesta, kestää tätä? Kun niin monen muun ei tarvitse! Ei äitien ja isien lähtökohtaisesti tarvitse! Ei tämä tällainen kuulu vanhemmuuden suunnitelmaan! Miksi juuri minä? Miksi meidän perhe? 

Katkeruus kiertyy ikävästi myös ja ennen kaikkea vauvavatsani ympärille. En pysty nauttimaan raskaudesta fyysisesti enkä henkisesti. Olen äärettömän katkera siitä, että joudun taas olemaan raskaana. Ja sitten poden syyllisyyttä, sillä olenhan kuitenkin uudesta mahdollisuudesta mielettömän kiitollinen. Nämä sisäiset kamppailut uuvuttavat.  

Aiemmissa raskauksissa olen voinut hyvin ja pitänyt kasvavaa vatsaani kauniina. Nyt tunnen itseni rumaksi, painavaksi ja vastenmieliseksi. Inhottaa, jos joku sanoo jotain ihanasta vatsasta tai odotuksen hehkusta. Hah ja pah. Fyysisestikin kärsin vaivoista, joista en aiempien raskauksien aikana tiennyt mitään. Kroppa ja mieli ovat kovilla.

Olen katkera jopa aivan typeristä ja vähäpätöisistä asioista, kuten siitä, että joudun taas olemaan homejuustoitta, graavikaloitta, punaviinittä. Kun en voi sanoa niin kuin odottajat yleensä: että kyllä se palkinto on sen arvoinen! Viimeksi ei ollut, mistä tiedän, onko nytkään.

Olen katkera siitä, että en voi enää kokea luottavaista odotusta.

Olen katkera siitä, että veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, joten minulla ei ole tässä raskaudessa luvassa "pitemmällä kuin viimeksi" -merkkipaalua. En voi kokea tuskallisten raskausviikkojen ylittymisen helpotusta, siitä heräävää tunnetta, että ehkä sittenkin tällä kertaa pääsen maaliin. Päinvastoin: mitä pitemmälle viikot menevät, sitä rankempaa on pelkoni.

Olen katkera siitä, että uskoni hyvään on niin haurasta.

Olen katkera katkeruudestani - en minä haluaisi olla tällainen! 

Jos vain annan tämän koiran olla ja ärhennellä, jos silitän sitä myötäkarvaan, niin rauhoittuuko se lopulta? Olen aiemmin tällä surumatkalla kokenut usein, että kielteisistä tunteista pääsee vain niiden läpi elämällä. Tunnen katkeruutta, mutta ei se ole koko totuus minusta. On myös se kiitollisuus, onnikin, toivo. Kai siellä nyt yksi katkeruus säyseämpien kaverien seassa menee. Ehkä se ennen pitkää vaikenee ihan itsekseen?