Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.

• Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

• Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

• Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

• Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

• Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

• Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  

• Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.

• Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 

Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.