Olen hankala tapaus, I know

Minä ja muut. Kohtaaminen on välillä niin vaikeaa. Kaikki, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta, aiheuttaa ikäviä tunteita. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Alkukesästä en sietänyt onnitteluja. Nyt, kun törmään paikkoihin vatsa edellä, hämmennyn siitä, että onnitteluja ei tulekaan.

Olin vastikää koulutuksessa, jossa tapasin monia etäisempiä työkuvioista tuttuja ihmisiä ensi kertaa viime syksyn jälkeen. Ei osanottoja eikä onnitteluja. Ymmärrän heitä: Tuntuu kököltä onnitella, kun tietää, miten viimeksi kävi. Tuntuu vaikealta ottaa osaa, kun siitä surullisesta on kulunut jo kohta vuosi.

Silti jotenkin harmittaa. Tulee sellainen olo niin kuin olisi muiden silmissä jo ihan normaalia, että minulla nyt on aina vain tällainen vatsa mutta ei koskaan sitä vauvaa...

Olen jo niin kypsänä tähän odottamiseen...

Olemme kysyjille kertoneet pienen silmumme sukupuolen. Spontaanit ihastuksen huudahdukset ja hehkutukset aiheuttavat minulle kurjan fiiliksen. Tiedän, että innostuneet reaktiot eivät millään tavalla liity kuolleeseen lapseemme, mutta silti närkästyn: miksi se on niin ihanaa, että vauva on tyttö? Olisi se menetetty poikakin ollut ihana!


Satuttaa, kun joku hehkuttaa vauva- tai raskausonneaan. Vituttaa, kun joku nurisee raskausvaivoista tai vauva-arjesta.  


Hankalin puheenaihe niiden tavisten kanssa tällä hetkellä on pelkoni. Hirveä, kokonaisvaltainen, ahdistava pelko.

Kun puhun pelosta lähipiirin ihmisille, saan rauhoitteluja. Aina vedotaan todennäköisyyksiin. Kuinkahan monesta suusta olen kuullut, että todennäköisyydet ovat täysin meidän puolellamme.

Mutta minulle oma kokemus on painavampi kuin tilastotieto. (Miehelle myös, ei hänkään luota onnelliseen lopputulokseen yhtään minua enempää eikä näin ollen pysty minua pelossani liiemmin auttamaan.) Minun kokemusmaailmassani kohtukuoleman riski on 50 %. Olen kerran onnistunut saamaan elävän lapsen täysiaikaisen raskauden päätteeksi, toisella kerralla sain kuolleen. En saa lohtua faktasta, että tilastojen valossa uusi vauva syntyy elävänä yli 99-prosenttisella varmuudella.

Se, että muut eivät pysty ymmärtämään pelkoani, harmittaa, vaikka jollain tasolla ajattelen myös, että onneksi he eivät voi ymmärtää. Edes heillä on se kauniin ja tarkoituksenmukaisen maailman harha, josta minä en enää pääse osalliseksi.

...kypsänä suremiseen, siihen miten se vaikuttaa kaikkeen...

Sitten, jos joku ei-kohtalotoveri yrittääkin ymmärtää, ärryn myös. Mitä siitä, jos sinulle kävi joskus niin, että vauvan sykettä ei löydetty ja jouduit ultraan - hitot pelostasi, kun ultrassa sitten todettiin, että kaikki on kumminkin kunnossa! Mitä siitä, jos jouduit odottamaan tuskalliset ja pelottavat kaksi viikkoa yli lasketun ajan, jos lopulta sait elävän vauvan! Mitä siitä, että kerrot pelkääväsi kätkytkuolemaa, valvovasi vauvasi hengitystä, jos et ole koskaan joutunut kokemaan sitä, että pahin pelko todella käy toteen! Jos tunnet vain pelon, mutta et sitä musertavaa epäuskoa kauhua järkytystä, kun tajuaa, että pelko ei murheelta suojaakaan. Että turvaa ei ole, liikkeiden tarkkailu, hengityksen vahtiminen, mikään ei lopulta takaa sitä, etteikö jotain pahaa, liian pahaa ja peruuttamatonta voisi tapahtua.

En halua kuulla puhetta kaikkien äitien peloista ja läpi elämän kestävästä huolesta. Kun on jo menettänyt, on ikuisesti eri sarjassa, toisella tasolla. Totta kai pelkoa ja huolta on kaikilla, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta olen varma, että kerran menettäneen pelko on erilaista kuin sen, joka voi sittenkin - joko tietoisesti tai tiedostamatta - tuudittautua lapsenomaiseen ei se voi tapahtua minulle -tunteeseen. Joka selviää säikähdyksellä, hengähtää helpotuksesta, kertoo mammakahvilassa läheltä piti -tilanteesta ja kiittää, miten suojelusenkelit olivat taas matkassa.

Ymmärrän tietysti, että joillain äideillä on taustallaan muita suruja, menetyksiä, pettymyksiä ja traumoja, jotka heittävät varjoaan raskausaikaan ja vauva-arkeen. Uskon kuitenkin, että lapsen menettämisen kokemus on pelkojen aiheuttajana omaa luokkaansa. Se on niin odotusten vastaista, luontaisen järjestyksen mullistavaa. Siksi en oikeastaan edes halua "ymmärrystä" niiltä, joilla ei samaa kokemusta ole.

...kypsänä itseeni, miten kaikki on niin hapanta ja mätää,

oleminen muiden kanssa maailmassa niin mahdotonta...

Mitä sitten haluan? En kai tiedä oikein itsekään. Ehkä haluaisin, että pelkoani kuunneltaisiin, että tunnustettaisiin keinottomuus sen poistamiseen, halattaisiin ja sanottaisiin, että sulla on varmasti tosi raskasta. Voi olla, että silloinkin ärtyisin jostakin väärästä äänensävystä ja kokisin, että ei se toinen oikeasti edes tarkoita, mitä sanoo.

Erillisyyden ja yksinäisyyden kokemuksiin tässä menetyksen jälkeisen odotuksen pelossa auttaa oikeastaan vain vertaistuki. Moni äiti on todistettavasti saanut elävän vauvan kuolleen jälkeen. Moni on kulkenut läpi saman loputtomalta tuntuvan raskauden ja kaikesta huolimatta säilyttänyt järkensä.


Laskettuun aikaan on yli kolme kuukautta. Se tuntuu mahdottomalta. Mutta aika kuluu, hitaasti ja silti varmasti, ja pelon alla sisimmässäni on sisupussi, joka on päättänyt jaksaa. Sillä eihän muuta vaihtoehtoa edes ole.