Puoli vuotta jouluun on!

Päivät lyhenevät - ihanaa! Illat jo hiljakseen pimenevät - mahtavaa! Voikukkien hahtuvapallot, syreenien ja pihlajien varisseet kukat ovat höytyvä ja terälehti kerrallaan askelia kohti joulua.

En uskalla vielä kovin konkreettisesti odottaa vauvaa. En tahdo kuvitella vaatteita takaisin hoitopöydän laatikoihin, joista ne lokakuussa pakattiin pois vain hetkinen sen jälkeen, kun olin ne paikalleen laittanut. Minua pelottaa ja ahdistaa miettiä ensimmäistä turvakaukalokyytiä sairaalasta kotiin tai vaunukävelyä kello kolmen hämärässä. Fyysisesti kehoni odottaa vauvaa, mutta mielen en anna olla täysillä mukana.

Niinpä odotankin joulua! Vaalin mielikuvaa tulevasta joulusta, maailman ihanimmasta joulusta. Tänä vuonna ei käydä mietintää siitä, mennäänkö minun vai miehen sukulaisiin. Emme lähde pohjoiseen emmekä etelään. Pysymme kotikaupungissamme, omassa kodissamme, oman perheen kesken.

(Ja tämän kuitenkin rohkenen kuvitella:) Perheessämme on uusi jäsen silloin, parin viikon ikäinen, otsakurtuissa vielä siliämättä se mystinen ikiaikainen viisaus, joka vastasyntyneissä on, kasvonpiirteissä kipeitä mutta niin rakkaita muistumia liian varhain lähteneestä veljestä.

Minä odotan esikoisen jännitystä ja iloa, lahjakääröjen rapinaa, ja siellä lattialla kultapapeririekaleiden seassa lampaantaljan päällä pötköttelee pieni ihminen, jolle joulu on vielä aivan yhdentekevä juttu.

Välillä piparkakkuidyllin tuoksuiset joulufantasiani huvittavat itseänikin. Kuka nyt miettii juuri juhannuksesta päästyä jouluruokia! Että voisinpa kokeilla naistenlehdestä lukemaani vinkkiä pakastaa esikeitettyjä uusia perunoita jouluksi. Ja heti äitiysloman ensimmäisinä viikkoina sitten leivon pakkaseen, valmistan kaikki laatikot alusta pitäen itse.

Hankimme kuusen ja siihen jonkun ihan erityisen enkelikoristeen, joka kynttilöiden loimussa loistaa lohtua: poissaolevakin on vahvasti läsnä. Varpunen jouluaamuna itkettää tietysti, mutta vähemmän katkerasti kuin viime jouluna.

Koska olemme joulun kotona, pääsemme käymään aattona myös veikkosen haudalla. Puiden oksilla huurteinen lumikuorrutus ja kirkkomaalla kynttilämeri silmänkantamattomiin. Viimein on se kivikin paikoillaan ja kanervia vai mitä nyt callunoita siellä. Esikoisen kanssa voisimme jäädyttää parvekkeella jäälyhdyn, se olisi haudalla jouluna niin kaunis.

Minä uskallan kuvitella tällaisia, mutta totuus on, että kaikki tuntuu todellakin vain kuvitelmalta. Huterilta haaveilta, etäisiltä ja saavuttamattomilta unelmilta. En millään pysty uskomaan, että kuvitelmieni joulu on ihan oikeasti hyvinkin mahdollinen.

Luottamus tulevaan on lasipallonhauras. Mennyt ei ole mennyttä, se on tässä hetkessä läsnä painavana varjona. Veikkonen on minulle niin paljon enemmän totta kuin pikkuinen silmu, jonka olemassaoloa en vatsan pyöristymisestä ja kotidopplerin löytämästä kiivaasta pumputuksesta huolimatta välillä pysty edes käsittämään. Yksi on mennyt, toinen ei ole vielä lähimainkaan tullut - molemmat asioita, joihin ymmärrys ei oikein yllä.


Rakas joulupukki, en toivo kohtuuttomia, yhden ainoan paketin vain. Jouluun on vielä aikaa, mutta jaksan kyllä odottaa, jaksan jaksan, jos voit luvata, että en odota turhaan...