Kesä on täällä. Pihakestit, kaupunginosafestarit, ulkoilmatapahtumat. Emmin pitkään, lopulta rohkaistuin ja menin. Tapahtumaan, joka perinteisesti on kuulunut jokaiseen kesääni jo vuosien ajan.
Päivän saldo:
Ihmisiä, joita olen edellisen kerran nähnyt tukevasti vatsakkaana: 1, 2, 3, 4... sekosin jo laskuissa.
Osanottoja, voinnin kysymisiä, Sen Asian jollain tavoin huomioivia sanoja: 0.
Lämpimiä, myötäeläviä halauksia, jotka ilman sanojakin riittävät: 0.
Okei. Kaikilta en odottanutkaan mitään. On täysin ymmärrettävää, että jotkut etäisemmät näin reilun puolen vuoden jälkeen sivuuttavat asian, eivät ehkä edes muista (!) tai koe tarpeelliseksi. Mutta sellaiset, joiden seurassa olen takavuosina istunut samoissa pöydissä, viettänyt aamuun asti venyneitä iltoja... Tai ihmisiä, joiden kanssa olen työskennellyt... Heiltä olisin toivonut jotain muuta kuin nopean "moin".
Väkijoukossa on helppo mennä ohi; olisin voinut itsekin olla se, joka päättää vain mennä ohi. Mutta minä katsoin silmiin, minä odotin. Edes kulunut ja arkinen "mitä kuuluu", onko se liikaa pyydetty...
Päivän vauvasaldo:
2 ystävän vauvaa
1 keskivertoa tutumman tuttavan vauva
aika monta tuntematonta vauvaa
Yhden kerrallaan kestän. Mutta kun ympärilleni muodostuu vaunuparkki, nekin ystävät, jotka kahden kesken huomioisivat ja olisivat hienotunteisia, ajautuvat äkkiä nukkumis- ja syömisrytmikeskusteluun, nimivalintojen taustoihin, synnytysmuisteluihin.
Enhän voi mitenkään vaatia, että tuollaiset, niin luonnollisesti tuoreiden vanhempien kohtaamisissa syntyvät keskustelut vaikenisivat vain siksi, että minä olen läsnä.
Aina voi tulla vessahätä tai kahvihampaankolotus (vaikka en edes juo kahvia nykytilassani) sopivasti, niin että pääsee tilanteesta liukenemaan. Tulipa muutamankin kerran liuettua. Tuli räpyteltyä pois kyyneliä, nopeasti pyyhkäistyä kämmensyrjään.
Sitten taas itse tapahtuman ohjelma: koskettavat sävelet, sydämeen osuvat säkeet, esiintyjien läsnäolo ja heittäytymiskyky - siinä jotain, minkä takia kai kannatti kuitenkin mennä.
Tänään on aamupäivä kulunut lähinnä itkiessä, joten en tiedä, jäikö saldo plussalle lopulta kuitenkaan.
Välillä en tiedä, kumpi noissa tilanteissa tuntuu pahemmalta, suru ja sen aiheuttama ulkopuolisuus itsessään vai se, että kukaan ei tajua. Ei voi tajuta, ei vaan voi.
Tällaistako tämä nyt on lopun ikää, näin hemmetin vaikeaa kaikki...
Ehkä kumminkin tulevina viikonloppuina mökkierakoidun luonnon helmaan oman perheen kesken ennemmin kuin nautin (hah!) sosiaalisista tilaisuuksista.
Raskaita ja hankalia hetkiä, tosi harmi, että asia noin sivuutettiin! Olisi paljon helpompi olla, jos menetykselle ja sen huomaamiselle olisi tilaa...
VastaaPoistaHuomaan itsekin suhtautuvani epävarmasti erilaisiin tilaisuuksiin lähtemiseen, jos paikalla on joko minulle tuntemattomia ihmisiä (jotka eivät siis tiedä tapahtuneesta) tai vaikkapa paljon vauvaperheitä. Tänäkin viikonloppuna tapasin yksissä juhlissa paljon uusia ihmisiä ja yksi minulle tuntematon ihminen kysyi ison joukon edessä, onko minulla lapsia. Ensimmäistä kertaa kielsin asian ja omatunto on soimannut siitä asti...onhan minulla, yksi oikeinkin tärkeä ja rakas!
Miehelleni murehdin juhlien jälkeen samaa kuin sinä: Tuleeko tämä aina olemaan näin vaikeaa? Aika varmaan hieman helpottaa, mutta siihen asti iso peukku omasta jaksamisesta huolehtimiselle ja rauhoittaville mökkiviikonlopuille! :)
En osaa sanoa muuta kuin että tiedän todella, mistä puhut! Sekä kohtaamisten kuvaus, niiden jäljiltä jäävä tyhjyys, alakulo että kaiken käsittämättömyys. Ja se, että ei vaan pysty, vaikka ehkä vähän haluaisikin. YKSINÄISYYS. Niiden ja heidän keskellä... ULKOPUOLISUUS.
VastaaPoistaJa se jälkiolo, huuh.
Myös minä itkin tänään paljon, hautausmaareissun jälkeen. Koko loppuviikon pinnistellyt, ollut kuin kuka tahansa (muka)... ja sitten. Ihan kuin kotiin palaisi...
Itselleni on helpompaa olla keskellä tuskaisaa itkua kuin "väärässä paikassa" muka muina miehinä.
Halaus, Ulpukka!
Kiitos teille. Vertaistuki paras tuki. <3 Noissa tilanteissa niin kaipaisi ymmärrystä, mutta onneksi sitä sentään voi saada edes jälkikäteen täällä netin kohtauspaikoilla.
VastaaPoistaOn tämä kyllä niin "uudelleen kävelemään opettelemista". Välillä aina kuvittelee ja toivoo olevansa pitemmällä kuin onkaan. Sitten todellisuus muistuttaa, missä mennään, miten pieniä ja varovaisia tulee askelten olla, ettei liikaa romahda...
Hei!
VastaaPoistaJa osanottoni suureen suruusi.
Sekä sinulla että monella muulla kohtalosisarellasi on usein aiheena tämä ihmisten välinpitämättömyys. Paljon sitä pohdin ja mietin että osaisinko minä reakoida toisen suureen suruun "oikein" loukkaisinko tahtomattani vai enkö uskaltaisi sanoa mitään.
Työkseni hoidan vanhuksia. Heillä on takana monesti luonnollinen menetys, puolison kuolema. Joskus jutellessa tulee puheeksi kuolleet puolisot. Ja vanhukselle lähes aina iso itku. Jos minä olen ollut se aloitteentekijä moiselle aiheelle, tunnen itseni halpamaiseksi toisen itkiessä. Miksi minun piti olla niin idiootti että aloin kysellä jne. Myös kysymys lapsuudesta voi olla paha, sieltä löytyykin hukkunut sisarus ja vanhus itkee tunnin. Tai "onko sinulla lapsia" ? "Oli yksi, mutta se sairastui 1-vuotiaana ja kuoli". Siinä sitä sitten itkee jo hoitajakin vieressä---voi kauheaa, voi kauheaa ja samalla häpeää kun pitäis pysyä ammatillisena..
Eli jos näkisin tuttuni tai ystäväni kesämarkkinoilla ja tietäisin että hän on kokenut menetyksen puoli vuotta sitten, en varmaan kysyisi mitään. Tuntisin kyselyineni olevani halpamainen utelias paska joka pilaa toisen päivän ottamalla esiin surun.
joku intiimimpi tilanne, luulen että kysyisin vointia. Tässä siis minun näkökanta siihen miksi jotkut EHKÄ ovat hiljaa.
Voimia ja iloa uuteen raskauteen.
Kiitos kommentistasi ja toivotuksistasi! Tiedän, että monet varmasti ajattelevat juuri noin, kuten kerrot. Itsekin olen ehkä aiemmin ajatellut niin - tai en tiedä, olenko edes tietoisesti ajatellut. On vain tuntunut kiusalliselta ja vaikealta kohdata toisen surua ja on ollut helpompaa vaieta.
PoistaMuutama ihminen on minulle ihan suoraan sanonutkin, että ei heti ensi kertaa menetyksen jälkeen kohdatessa tohtinut oikein ottaa asiaa puheeksi, kun "ei halunnut muistuttaa minua kipeästä asiasta" tms. Se tuntuu niin absurdilta - ei vauvansa vähän aikaa sitten menettänyttä tarvitse muistuttaa kuolemasta, asia on kyllä mielessä koko ajan ilman muistutuksiakin.
Tiedän, että moni pelkää loukkaamista ja vaikeiden tunteiden aiheuttamista, mutta pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, vaikka on tapahtunut todella suuri ja järisyttävä asia. Eihän elävän lapsen syntymääkään yleensä sivuuteta, silloin tulevat hyvänpäiväntututkin kyllä juttelemaan ja onnittelemaan.
Mietin noita vanhusten kanssa kohtaamiasi tilanteita, että onko se lopulta aina kuitenkaan huono asia, jos keskustelu menee itkuksi..? Ehkä heillä onkin tarve purkaa, puhua, surra ja muistella? Itkuhan voi monesti olla myös vapauttava ja puhdistava kokemus. Vanhuksilla varsinkin voi olla "surematonta surua" sydämessä, kun esim. nämä lapsikuolemat ovat vielä joitain vuosikymmeniä sitten olleet vielä suurempi tabu kuin nykyään.
Minua ei haittaa, jos tulee itku vaikka julkisessa tapahtumassakin asiasta puhuttaessa, jos toinen on siinä läsnä ja myötäelää.
Mutta ymmärrän kyllä, että nämä ovat tosi vaikeita asioita, ja itsekin olen karvaasti vasta tämän kokemuksen myötä oppinut, että surua - omaa tai toisen - ei tarvitse paeta ja väistää.