Mutta on myös kaipausta, jonka kohdetta ei ole koskaan ollutkaan.
Sain tovi sitten osanottoviestin työn kautta etäisesti tutulta naiselta, joka oli vasta nyt kuullut suru-uutisen. Hän oli pahoittelujen lomaan tiputtanut pisaran omia kyyneliään: hän kirjoitti itsekin ikävöivänsä lasta, tosin eri tavalla kuin minä, kun ei ole koskaan haluamaansa lasta saanut.
Lapsettomuuden surua on myös kaveripiirissä. Ihmisiä, jotka ovat jääneet viime vuosina etäämmälle - ja nyt näen kirkkaasti, että he eivät ole vain jääneet vaan jättäytyneet. Jos käy läpi tuloksettomia hoitoja ja kärsii riipivästä, täyttymättömästä ikävästä, ei ehkä tee mieli hengailla kenenkään Ulpukan kanssa, joka ihan tuossa hetki sitten niin auvoisena odotteli toista lastaan. Ja vaikka vauva kuoli - voi miten järkyttävää - hän mokoma onnekas odottaa taas!
Kuulin kautta rantain myös opiskelututtavasta, joka ei ole halunnut mennä katsomaan ystäviensä vauvoja. Hänelle perheenperustajat osuvat kipeään kohtaan siksi, että hän ei ole löytänyt miestä elämäänsä. Maailmannainen, bilesinkku, niin rempseä ulospäin, mutta sisältä sittenkin säröillä. Naiselle aika on armoton, tik-tak-tik-tak, mittarissa jo monta vuotta yli kolmenkympin, juna ei mennyt ihan vielä, ehkä kyytiin ehtisikin, mutta kun tarvitsisi sen matkakumppanin...
Tyhjä paikka sydämessä.
Viime päivinä olen miettinyt näitä ihmisiä. Olen miettinyt, että voisin ihan hyvin olla joku heistä, jos asiat olisivat jossain kohtaa menneet toisin.
Minun kohtaloni olisi voinut olla yksinäisen naisen kohtalo. Kun ystäväni seurustelivat vakavasti, kantoivat muuttolaatikoita yhteiseen osoitteeseen, vaihtoivat kihloja Eiffel-tornin juurella ja värkkäsivät hääkarkkeja pitsikääreisiin, minä vielä etsin. Toki nautinkin vapaista vuosistani, en sitä kiellä, mutta taustalla oli silti pieni pelko. Mitä enemmän lyhyeksi jääneitä suhdeyrityksiä kertyi, sitä vahvemmin kaikuivat päässä lääkärin sanat 21-vuotiaalle Ulpukalle: Ei sitten kannata lapsenhankintaa lykätä.
Muistan yhdenkin poikaystäväkandidaatin kanssa jo toisella tapaamiskerralla puhuneeni lapsikysymyksestä (hän halusi kyllä lapsia, mutta kemiat ja ajatusmaailmat kohtasivat huonosti); toisen kanssa tuskailin sitä, että hän oli minua jokusen vuoden nuorempi - liian nuori siis, kun hän suunnilleen lamaantui ajatuksesta, että lapset kuuluivat lähivuosien haaveisiini. Olin hyvin tosissani, ja onneksi sitten löysin miehen - minun mieheni - joka oli yhtä tosissaan.
Minun kohtaloni olisi voinut olla myös lapsettomuuden kanssa kamppailevien kohtalo. Lääkäri ei varoittanut turhaan: endometrioosi on melko yleinen lapsettomuuden syy. Olin onnekas, kun leikkauksen jälkeen hormonilääkkeet pitivät taudin kurissa; uusia pesäkkeitä ei sittemmin ole tutkimuksissa koskaan löydetty. Haittaa hedelmällisyydelle ei mitä ilmeisimmin aiheutunutkaan.
Epäreilu hedelmällisyys.
Vaihtaisinko osia näiden ihmisten kanssa? En vaihtaisi. Vaikka sain kamalan, raskaan, tuskallisen surun, en antaisi sitä pois, jos joutuisin luopumaan samalla myös kaikesta tästä hyvästä ja ihanasta, mitä minulla on. Enkä kai muutenkaan antaisi. Olenhan veikkosen äiti, miten voisin toivoa lapseni elämän pois. Hänellä oli hyvin lyhyt ja silti niin täysi elämä. Lähekkäinen, sisäkkäinen äitinsä kanssa. Sain rakkaudella kantaa häntä kohdussani. Sielun jo mentyä sain pitää kaunista ruumista sylissäni ja hyvästellä. Yhäkin kivun läpi saan rakastaa.
Olen saanut niin paljon, että välillä mietin, olenko ahne, kun vieläkin lisää pyydän...
Lisääntymis- ja pariutumismurheisiin toivon onnellisia käänteitä näille ihmisille, joiden kanssa tiet ovat kohdanneet ja erkaantuneet. Ja kaikille muillekin perheellistymisproblematiikan kanssa painiskeleville. Olisi ihanaa, jos maailma toimisi täydellisesti, mutta eipä se toimi; niin monenlaisia taakkoja ja suruja täällä itse kukin mukanamme raahataan.
Uusimmassa Käpy-lehdessä ainokaisensa kohtukuolemalle menettänyt äiti oli laittanut tunteensa kauniisti sanoiksi. Hän koki olevansa onnekas, vaikka ainoansa menetti. Hän oli kuitenkin saanut kokea raskauden ja synnytyksen. Hänen kaipauksellaan ja surullaan on kasvot. On nimi ja hautapaikka. Vaikka syli jäikin tyhjäksi, oli hän saanut niin paljon enemmän, kuin täysin (tahattomasti) lapseton.
VastaaPoistaItse en ehkä olisi ollut valmis noinkin uskomattomaan kiitollisuuteen, jos syli ei olisi uudelleen täyttynyt (tai ehkä olisin ollut kiitollinen, mutta katkeruus olisi varmasti aivan eri luokkaa). Nyt, kun asiat ovat niinkuin ne nyt ovat, en enää osaa (useimmiten) olla katkera että meille kävi näin vaan päällimmäisenä on kiitollisuus siitä ajasta jonka saimme ja siitä, millaiseksi olen tullut.
On tämä elämä niin ihmeellinen asia kaikkine kommervenkkeineen. :)
Luin myös sen Käpy-lehden kirjoituksen ja ajattelin samaten, että on uskomatonta, miten ainokaisensa menettänyt voi kokea niin puhdasta kiitollisuutta, kun moni muu voisi samassa tilanteessa katkeroitua todella pahasti.
PoistaPaljon olen miettinyt myös sitä, kun sanotaan, että asenne vaikuttaa ja ihminen voi itse valita, katkeroituuko vai katsooko valoon. Oma kokemus on tähän mennessä ollut se, että tunteet hyökyvät yli niin kovalla voimalla, että niitä on todella vaikeaa millään tahdonvoima-mindfulness-meiningillä hallita. Mutta ehkä aika antaa armoa ja opettaa...
Kuitenkin koen positiiviseksi omassa tilanteessani sen, että pystyn näköjään jo hieman tuntemaan empatiaa myös muita kuin kohtalotovereita kohtaan. Ja tuntemaan surun ohella kiitollisuuttakin kuolleesta lapsestani.