Huolenharmaat lasit

Vaaleanpunaiset lasit, niistä aina puhutaan - siitä, miten ne menetyksen myötä on riisuttu silmiltä. En tunnusta äitiyteni tiellä koskaan kulkeneeni aivan pinkit lasit pupilleilla. Huoli on ollut joka kerta läsnä plussatestistä lähtien. Huoli on osin varmasti luonteesta kumpuavaa, paljolti myös sosiaalista perintöä. Äidiksi tulemisen myötä olen tunnistanut ihan uudella tavalla oman äitini huolen, miten se on välillä yliampuvaa, tukahduttavaakin, kun kaikessa hauskassa näkyy heti myös jokin vaarallinen ja pelottava puoli. Olen huomannut toistavani samaa kaavaa ja ollut siitä ärtynyt ja ahdistunut.

Yhtä kaikki - olin siis huolikeskeinen äiti jo ennen menetystä. Jo Esikoisen raskausaikana riiputin mukana "jos kaikki menee hyvin" -sivulausetta. Kun vauva sitten oli syntynyt, tarkkailin alvariinsa hengitystä. Kun Esikoinen oli taapero, hermoilin koko ajan kiipeilyjä, juoksenteluja, betonilattioita ja portaita. Tunnen monia rennompia äitejä, jotka eivät samalla tavalla näytä jatkuvasti skannailevan maailmaa mahdollisten vaarojen varalta. Ja kuitenkin se huoli varmasti jollakin tavalla jokaisen äidin elämässä mukana läikähtelee. Oppiapa itsekin elämään niin, että se ei olisi päällimmäisenä!  

Välillä mietin, mikä on normaalia huolestunutta Ulpukkaa ja mikä Veikkosen kuoleman varjoa. Elämä on ihanaa ja onnellista, mutta huolesta en kuitenkaan osaa päästää irti. Silmun odotuksesta en muista oikein muuta kuin sen jäätävän pelon. Vauvavuotta huoli varjosti välillä synkästi. Ja yhä se on läsnä; jokaisesta flunssasta, pään kolautuksesta, väärään kurkkuun vedetystä ruuanmurusta huoli kasvaa silmänräpäyksessä valtaviin mittasuhteisiin. Taaperoikä on ihana ja niin äärettömän stressaava. Herkeämättä saa vahtia.

Huolissani olen myös Esikoisesta. Jokainen vatsa- tai pääkipu, pituuskasvun poikkeama käyrältä aiheuttaa pelon vakavasta sairaudesta. Kun mies ja Esikoinen olivat talvella lumilautailemassa ja en saanut miestä kiinni puhelimella koko päivänä, en pystynyt häätämään päästäni kuvia onnettomuudesta, ambulanssikyydistä, leikkaussaliin kiidätettävästä lapsesta. En, vaikka tiesinkin, että todennäköisin selitys on akun loppuminen puhelimesta - kuten olikin.

On raskasta elää näin. Puheluita terveyspalveluiden neuvontaan, päivystykseen, myrkytystietokeskukseen. Googlauksia googlauksen perään, avautumisia vertaistukikavereille. Kaikki on hyvin, keskity tähän hetkeen -mantroja, hengitysharjoituksia, yrityksiä irtaantua stressikäytöksestään liikunnan, tyhjän TV-viihteen, kirjan tai (hah) jopa trendikkään aikuisvärityskirjan avulla. Enkö jo saanut elämältä suuren opin: pelko ei suojaa miltään. Vaikka kuinka pelkään ja panikoin, mitä vain voi tapahtua.

Ehkä tarvitsisin ammattiapua. Ehkä jo tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. Välillä surun haipuminen taka-alalle hiljaiseksi haikeudeksi hämää. Ajattelen toipuneeni, selvinneeni, mutta matka on sittenkin kesken. Koen tehneeni paljon aktiivista surutyötä, esimerkiksi tämän blogin muodossa, mutta työstettävänä onkin surun sijaan vielä runsaasti huoleen (kenties traumaan?) liittyviä asioita.

Silmun puolitoistavuotisneuvolassa viime viikolla sain terveydenhoitajalta neuvolapsykologin puhelinnumeron. Juuri nyt tuntuu, että en halua soittaa, kyllä tämä tästä kuitenkin, koko ajan mennään parempaan suuntaan. Mutta jos jonakin toisena päivänä tuntuu taas toiselta, kesän värikkäässä kirkkaudessa aivan liiaksi huolenharmaalta, minä soitan.

(kuvat: Pixabay)