Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella.