Arki ja surun vaikutukset

Kirjoittamistahdin harveneminen ei johdu siitä, etteikö olisi asiaa. Lähes päivittäin huomaan "kirjoittavani" ajatuksissani, muotoilevani mietteitä valmiiksi lauseiksi. Toki sellainen on ollut minulla tapana jo lapsesta saakka, kun kirjoittaminen on aina ollut luontaisin itseilmaisun kanavani. Blogi muodostui surutyön tekemisen tärkeäksi, kenties jopa tärkeimmäksi, välineeksi, ja välillä suorastaan kaipaan tänne kirjoittamista.

Arki on kuitenkin nyt aivan eri tavalla täyttä kuin vuosi sitten, vaikka Silmu ei mikään erityisen vaativa vauva olekaan. Blogille on vähemmän aikaa. Kaiken kukkuraksi olen jopa päätynyt tekemään hiukkasen osa-aikatyötä nyt äitiyslomalla, sellaista hommaa, jota voi tehdä itsenäisesti aina silloin, kun vauva antaa tilaisuuden. Freelancer kun olen, en uskalla päästää kaikkia lankoja käsistäni kovin pitkäksi aikaa, ja liian hyvin on muistissa se, miten viime syksynä työtilanne oli varsin epävakaa ja tuloni hetkellisesti jopa pienemmät kuin sairauslomalla ollessani.

Tietoisesti olen myös päättänyt kokeilla uudenlaista asennoitumista ajoittaisiin katkeruuspuuskiin ja muihin negistelyihin. Yritän olla tekemättä asioista numeroa, antaa tunteen mennä ohi itsekseen. On ollut tilanteita ja tapauksia, joista olisin ehkä aiemmin vaahdonnut tänne blogiin, mutta nyt olen elänyt ne läpi ilman sanallista käsittelyä.

Arki tosiaan on nyt sitä suloista vauva-arkea, jota viime talvena viiltävästi kaipasin. Päivät koostuvat imetyksestä, vaipanvaihdosta, pepun pesemisestä, ihon rasvaamisesta, kantamisesta, sylittelemisestä, pukemisesta, riisumisesta, vaunujen työntämisestä, hellittelystä ja höpsöttelystä. Ja toki kaikesta normaalista kotihommasta: pyykkien ja tiskien loppumattomasta virrasta koneeseen ja kaappiin, levällään olevien vaatteiden ja tavaroiden järjestelystä, tahmojen ja kurakökkäreiden pyyhkimisestä, jatkuvasta ruuanlaitosta. Esikoisen kuskaamisesta päiväkotiin ja takaisin, hänen kotipäivinään kavereiden tapaamisesta, pelailusta, ulkoilusta, legoleikeistä, mitämäätekisin-marinoiden kuuntelusta, kiukkujen sietämisestä.

Kun ihmisten kokemia suuria suruja tarinallistetaan telkkariohjelmissa tai lehtijutuissa, esiin nousee yleensä se, miten surun seurauksena tavallisen arjen pienet ilot korostuvat, miten niitä osaa arvostaa uudella tavalla. Se on äärettömän kliseistä ja äärettömän totta. Välillä pysähdyn hetkeen ja ajattelen sydän pakahtumaisillani, että tämän haluan muistaa ikuisesti, jonkun tietyn ilmeen tai äänenpainon, Esikoisen hassun lohkaisun tai Silmun ihanan höhötyksen, sen miltä nukkuvan lapsen hengitys kuulostaa, miltä pikkuisen käden päättäväinen ote tuntuu.

Olisi kuitenkin valhetta väittää, että surun vaikutus nykyiseen arkeen olisi pelkästään positiivinen. Kerran menettäneen pelko siitä, että menettää uudestaan, on välillä lamauttava. En voi kuvitella laittavani Silmua päiväunille parvekkeelle, vaikka hän ulkona ehkä nukkuisikin makoisammin. Haluan tsekata hengityksen usein - minun on yksinkertaisesti pakko tehdä niin - ja sisällä se on helpompaa. Helpointa se on, jos Silmu ottaa päikkärit äidin hartiajumien uhallakin kantoliinassa tai -repussa. Tai jos itse vietän sen nukkumisajan tiiviisti vauvan vierellä sängyssä vaikka sitten kirjaa lukien tai nettiä selaten.

Suru ei myöskään tee immuuniksi arjen ärsyttävyyksille. Rähisen ja nalkutan miehelle, huudan Esikoiselle - ja sitten kadun ja poden hirveää syyllisyyttä. Mitä jos se armas puoliso tai rakas lapsi ei seuraavana aamuna herääkään, miksi en hallinnut hermojani, vaadinko kohtuuttomia... Haastan itseäni jatkuvasti: kun kerran olen kokenut lapsen kuoleman, miksi hiillyn ja pulttaan jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta? Tiedän, että olen taipuvainen vaatimaan itseltäni liikaa. Ei suru automaattisesti jalosta ihmistä; välillä tuntuu, että suru on pikemminkin lyhentänyt kuin pidentänyt pinnaani. Kuorma, jota kannan, on keventynyt jo paljon, mutta yhä se painaa tämän kaiken normaalin ja onnellisen arkilastin päällä.