Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.