Surun sija näissä päivissä

Veikkonen on ajatuksissani joka ikinen päivä. Myös näinä päivinä, kun Silmun odotus tuntuu vievän ja täyttävän kaiken aikani. Pelko ja toivo ovat päällimmäisiä tunteita, mutta kyllä surukin tilansa ottaa.

Olen pessyt ja viikannut vaatteet valmiiksi vauvalle. Viime syksynä pois pakattujen potkareiden ja bodyjen esiin kaivaminen oli tunteikasta. 

Esikoisen äitiyspakkauksesta peräisin olevat aurinkosukat ovat nyt odottamassa Silmua. Samaan sarjaan kuuluvia tumppuja ei enää ole: ne puettiin viimeiselle matkalle Veikkosen käsiä lämmittämään. 

Suru tulvahtaa pintaan, kun yhtäkkiä ruokaostosreissulla päätämme koukata yhteenkin kodintarviketavarataloon katselemaan vähän jotain sisustusasioita. Viime syksynä olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja ostimme samaisesta paikasta vahakankaan keittiöön. Olin viimeisilläni, varmaan melkein samoilla viikoilla kuin nyt. 

Kodin laittaminen jäi surussa rempalleen, ja nyt - liekö jonkun pesänrakennusvietin myötä - siihen on taas löytynyt motivaatiota. Niin outo flashback-fiilis: miten me olemme taas tässä pisteessä? Miten meille tällä kertaa käy? 

Kotona olen kuluttanut päiviäni raivaamalla epämääräisiä romu- ja paperiläjiä. Sieltäkin, paperien keskeltä, putkahtaa suru esiin. Muistilappu asioista, joita piti kysyä papilta hautajaisjärjestelyihin liittyen:

Tällaista on olla kohtukuoleman jälkeen uudelleen raskaana. Onnessa ja toivossakin kulkee suru mukana.

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

Ajatusleikkejä

Jos olisin ensiodottaja... Olisi koti puunattu, pinnasänky koottu, potkupuvut järjestelty paikoilleen koon ja värin mukaan jo hyvän aikaa sitten. Jännittäisi synnytys - ei niinkään sen lopputulos, vaan se, miltä paljon puhuttu infernaalinen kipu oikein tuntuu ja miten siitä selviää. Nukkuisin aamuisin luvattoman pitkään, päivisin maleksisin kahviloissa, tapaisin lapsettomia ystäviäni, ehkä kävisin jossain iltamyöhäisellä bändin keikallakin, olisi toinen jalka vielä vanhassa elämässä, mutta toisesta vähintään varpaat jo uutta tunnustelemassa. Vähäsen pelottaisikin, miten vauvan kanssa sitten osaa olla, miten pidellä niin pientä ja avutonta, imetys ja kaikki se kakkarumba, niin jännittävää ja uutta...

Jos odottaisin viidettäni... Olisi pari kouluikäistä ja pari pientä, hurjaa arjen rattaiden natinaa, touhua tohinaa kaikki päivät, ostoskärryllisiä kukkuroillaan maitolitroja pottua jauhelihaa vaippapaketteja, päivittäin pyöriviä pyykkikoneellisia. Siunailisin hulluuttani, kun vielä uusikin siihen kaaoksen olisi tulossa, raskaus olisi mennyt muun elämän sivussa kuin huomaamatta, niin tuttua rutiinia jo. Huokaillen ehkä toivoisin, että vauva hetken vielä pysyisi masussa, syntyisi mieluummin viikonloppuna kuin arkena, että onnistuisi paremmin isompien hoito. Väsymyksestäni huolimatta tietäisin, että aina, joka ikinen kerta syntymän ihme mykistää, ja kaikki se pienen olennon mukanaan tuoma vaiva lopulta on vaivan arvoista.

Jos odottaisin yksin... Lapsi olisi satunnaisesta kohtaamisesta siinnyt. Isä olisi laittanut uutisen kuultuaan pakokauhuisen tekstarin, että ei halua olla millään lailla mukana missään. Olisin värvännyt doulaksi ystävättären, joka hermoilisi synnytystä melkeinpä minua enemmän, pommittaisi säännöllisin väliajoin "joko joko?" -viesteillä. Minä en miettisi supisteluja tai ponnisteluja; enemmän huolettaisi, miten sitten selviän ja pärjään vauvan kanssa kaksin. Olisin neuvolasta saanut tukun lehtisiä ja puhelinnumeroita. Reippaasti ja aktiivisesti olisin koko odotusajan kutonut turvaverkkojani tiiviimmiksi.

Jos lapsi olisi vahinko... Kierukan läpi tullut siinä vaiheessa elämää, kun vaipparallin piti jo olla lopullisesti ohitse, kun oli saanut takaisin katkeamattomat yöunet ja lokoisat illat, oli kotiäitivuosien jälkeen intoutunut miettimään uralla etenemisen askelia. Olisin viime hetkellä perunut varatun aborttiajan, antautunut fatalismille: tämä nyt halusi meille tulla! Ja vaikka olisinkin hurjasti kiintynyt vauvaan, hankkinut tuliterät vaunut ja uuden potkarigarderoobin pois myytyjen tilalle, en voisi välttyä ristiriitaisilta tunteilta, jotka minua olisivat koko raskausajan seuranneet.

Kaikissa näissä tilanteissa kohtukuoleman riski olisi aivan yhtä suuri kuin se on nyt minun tilanteessani. (Tai ainakin lähes yhtä suuri - periaatteessahan kohtukuoleman riskitekijä on sisaruksen kohtukuolema, mutta käytännössä tämä tarkoittaa tapauksia, joissa taustalla on esimerkiksi istukan irtoaminen tai jokin vanhempien perintötekijöistä johtuva tutkitusti uusiutumisriskin sisältävä asia. Jos kuolinsyy on "paska tuuri", kuten meidän kohdalla kai sitten lopulta oli, erityistä toistumisriskiä ei katsota olevan.)

Kyllä minäkin luotan, toivon, uskon hyvään, katson valoon - mutta samalla kuitenkin pelkään niin järkyttävästi. Se, miten riskiasia on objektiivisesti tarkasteltuna, ei pysty pelkoani poistamaan. Oman kokemuksen todistusvoima on vankempi kuin todennäköisyyksien ja tilastojen.


En osaa pelätä tai oikein edes ajatella, mitä sitten, jos/kun. Millaista on vauvan kanssa? Miten jaksan ja osaan? Edellisen kerran olen hoitanut vauvaa liki viisi vuotta sitten, nyt olen vuosien mutta myös surun vanhentama ja kuluttama.

Ja toisaalta: mitä pelättävää tavallisessa arjessa tarvitsee olla? Meidän perheen arki ei toki koskaan enää aivan tavalliseksi voi muuttua, mutta nyt toivon vain hartaasti, että siitä voisi pian tulla mahdollisimman tavallista vauva-arkea. Edes vähän sellaista, mitä kaikki muutkin odottajat tässä kohtaa odottavat.

Korkeamman käsissä

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata,

tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen

En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 

Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina. 

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Veikkosen kuoleman jälkeen meni pitkään, että en pystynyt oikein keskittymään kirjoihin, mutta viime aikoina olen ruvennut varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa lukemaan. Olen taas löytänyt sen taikavoiman, mikä kirjallisuudella parhaimmillaan on: pääsen hetkeksi omasta maailmastani johonkin ihan muualle.

Tosin kolmessa viimeksi lukemassani romaanissa on ollut kohtaus, jossa synnytetään... Kaiken kukkuraksi yksi näistä kaunokirjallisista synnytyksistä oli 1800-luvun loppuun sijoittuva varsin brutaali kuolleen vauvan synnytys! Kun näitä synnytystarinoita, vaikkakin fiktiivisiä, on nyt eteeni tuupattu tiheällä tahdilla, olen miettinyt, onko tämä sitä maailmankaikkeuden viestintää taas. Että pitäiskö vissiin vähä niinku ruveta ajattelemaan sitä, mikä väistämättä lähitulevassa siintelee...

Miten erilaisin miettein olenkaan nyt lähdössä synnyttämään kuin aiemmilla kerroilla. Olen sekä Esikoisen että Veikkosen odotuksen loppumetreillä tehnyt synnytystoivelistan neuvolakortin väliin. Siinä on lukenut tämäntyyppisiä asioita:

• Toivon ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. 
• Toivon, että minua rohkaistaan luottamaan kehooni ennen puudutusten tai muiden kipulääkkeiden tarjoamista.
• Toivon, että voisin avautumisvaiheessa päästä ammeeseen tai suihkuun.
• Toivon, että voisin kokeilla pystyä ponnistusasentoa, esim. synnytysjakkaralla.
• Toivon, että episiotomiaa vältetään.

Kumpikaan kerta ei ole sitten mennyt aivan toiveiden mukaan. Esikoisen synnytyksessä ehdin kyllä avautumisvaiheessa kuluttaa kuutiokaupalla vettä, kun valvoin supistuskivuissa kaksi yötä suihkun lattialla kontillaan, ja ehdinpä muitakin lääkkeettömiä kivunlievityksiä testailla kaurapusseista aquarakkuloihin ennen järeämpiin konsteihin siirtymistä. Kummankaan kohdalla ei myöskään tarvinnut leikata välilihaa, mutta muut toiveet ovatkin sitten joutaneet romukoppaan. 

Äitien synnytystoiveisiin ja -suunnitelmiin suhtaudutaan usein vähän tuhahdellen tai naureskellen. Kyllä itsekin karsastan överiksi menevää elämyshakuisuutta ja lääketieteellisten toimenpiteiden fanaattista vastustamista. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että synnytyspaikan sisustuksella tai valaistuksella olisi mitään merkitystä eikä varsinkaan siihen, että esimerkiksi sydänäänten kuuntelua ja sisätutkimuksia pitäisi välttää, jotta synnytys pääsee etenemään ah niin luonnonmukaisesti. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että valmistautumisesta ja erilaisten kivunlievitysvaihtoehtojen etukäteen selvittämisestä ei varmasti ole kenellekään haittaa. Itse sain Esikoista liki pari vuorokautta synnyttäessäni hurjasti apua luomukonsteista, vaikka lopulta repertuaariin lisättiinkin epiduraalipuudutus, ilokaasu ja oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan. 

Synnytystoivelistojen heikko kohta on, että niihin liittyy usein (yli)optimistinen oletus siitä, että kaikki todellakin sujuu käsikirjoituksen mukaan. Äiti löytää alkukantaiset voimavaransa, kuuntelee kehonsa ohjauskomentoja, antautuu hurmokselliseen synnytystranssiin ja ponnistaa lopuksi maailmaan tyylikkäästi maan vetovoimaa hyödyntäen terveen ja elävän lapsen.

Monien naisten synnytyspettymykset siitä, että pitikin ottaa puudutus, ponnistaa puoli-istuvassa, kiskaista lapsi ulos imukupilla tai ehkä jopa mennä leikkurin kautta, tuntuvat nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen minusta aika käsittämättömiltä ja turhilta. Tärkeintähän on kuitenkin, että äiti ja lapsi selviävät hengissä. Olemme täällä etuoikeutettuja, kun meillä on hyvät sairaalat, kehittynyt lääketiede sekä oppineet kätilöt ja lääkärit. Luonto ei ole läheskään aina niin kaunis ja ideaali ja tarkoituksenmukainen kuin mitä se kirkassilmäinen synnytysaktiivi antoi kynttilänvaloisessa odottajien keskusteluillassa ymmärtää.

Pidän puheita synnytyskokemuksen merkityksestä äidin ja vastasyntyneen kiintymyssuhteen muodostumiselle liioiteltuina ja jopa haitallisina. Ajattelen, että synnytysintoilijoiden voimautumispuhe luo pahimmillaan odottajille täysin kohtuuttomia paineita. Synnytys on tapahtuma, jossa asiat eivät ole vain omissa käsissä, vaikka kuinka olisi opiskellut asentoja, hengitysharjoituksia ja rentoutumistekniikoita. Niin mullistavaa ja ihmeellistä kuin synnyttäminen onkin, syntymän hetki on kuitenkin vain yksi piste ihmisen elämänkaarella. Sen ei millään tavalla tarvitse määrittää sitä, millainen suhde äidillä ja lapsella on vaikkapa kahden kuukauden tai vuoden tai viiden vuoden päästä syntymästä - ellei jotain ole sitten mennyt oikeasti sillä tavalla pieleen, että lapsi on vaikkapa vammautunut tai, no, kuollut.

Mutta siis, se tuleva synnytys... En pelkää kipua enkä ole oikeastaan lainkaan miettinyt, minkälaista kivunlievitystä tällä kertaa haluaisin. Olen valmis menemään tilanteen mukaan.

Silmu syntyy mitä todennäköisimmin käynnistetysti, koska pääni ei todellakaan kestä odotella synnytyksen spontaania alkua mahdollisesti taas lasketun ajan yli. Äitiyspolilla on lupailtu, että käynnistämistä voidaan harkita 37-38 viikon täyttymisen jälkeen fyysisen ja henkisen kokonaistilanteen perusteella.

Ajatus käynnistyksestä sisältää kaksi puolta: helpotuksen ja ahdistuksen. Helpotus ensinnäkin siksi, että sitten tämä piinaava raskaus viimeinkin loppuu, ja toiseksi sen takia, että saan olla alusta asti sairaalan seinien sisässä vauvan vointia valvovan silmän alla. Ahdistus liittyy fraasiin, jolla loppuraskauden kohtukuoleman kokeneiden jossitteluja pyritään pyyhkimään pois: Käynnistyksessäkin on riskinsä. (Kiitti vaan kamalasti te kaikki, jotka tuota lausetta minulle vuosi sitten toistelitte!!!) 

Yksi blogini luetuimmista teksteistä on helmikuussa kirjoittamani purkaus luomusynnytyksestä. Tuolloin soimasin itseäni luomuhenkisyydestäni ja siitä, että en ollut vaatinut käynnistystä (jolle ei tosin mitään perustetta olisi ollut). Kirjoitin tuolloin, että käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan usein synnytyksen kulun hankaloitumista ja medikalisoitumista, ei niinkään kuoleman riskiä. Sain tekstiini kommentin pariltakin käynnistetyssä synnytyksessä vauvansa menettäneeltä: se pahin on olemassaoleva riski tietysti myös.

Synnytys on aina vaarallinen tapahtuma; sitä vaaraa en nyt pysty mitenkään väistämään. On vain heittäydyttävä toivon varaan, ammennettava rohkeutta ja luottamusta siitä, että aiemmat synnytykseni ovat sujuneet ilman komplikaatioita. Esikoisen spontaanisti käynnistynyt synnytys oli hidas, tuskallinen ja lopulta lääketieteen keinoilla vauhditettu, Veikkosen käynnistetty synnytys oli fyysisesti varsin nopea ja helppo. Mieskin sanoi rohkaisevasti viime syksynä pian Veikkosen syntymän jälkeen, että olen hyvä synnyttäjä, varmasti pystyn vielä synnyttämään elävänkin vauvan.

Synnytystoivelistan olen tehnyt tällekin kertaa. Siinä on kaksi kohtaa:

• Toivon, että vauvan sydänääniä seurataan tiiviisti koko synnytyksen ajan.
• Toivon, että alatiesynnytyksen vaikeutuessa tai tilanteen muuttuessa uhkaavaksi sektiopäätös tehdään viipymättä.

Rv 35+1

Kyllä nämä päivät jotenkin menevät, toivo edellä touhuillessa.

Mutta yöt... Nukkumisesta ei tule oikein mitään. Menen sänkyyn yleensä yhdentoista-kahdentoista aikaan, usein lueskelen hetken ennen unta. Vältän katsomasta kelloa pissahätään jalkakramppeihin kyljenkääntöihin herätessäni. Mies nousee kuuden jälkeen ehtiäkseen töihin, ja siinä kohtaa minulla on usein sellainen olo, että en ole nukkunut silmäystäkään, vaikka tiedänkin kaikkien heräilyjen välissä horrostelleeni.

"Sellaistahan se loppuraskaudessa on", sanotaan. Niinpä v*tun niin. Fyysiset hankaluudet kuitenkin kestäisi, jos ei olisi sitä silmitöntä kauhua. Kivuttomia supistuksia on paljon, ja aina jos herätessäni vatsa on liikkumaton ja kova niin kuin silloin, herätykseen liittyy kamala kropan läpi kulkeva kauhunväre. On pakko tunnustella, taputella ja tökkiä mahaa, odotella elonmerkkiä. Onneksi potku yleensä melko nopeasti tulee. Kuitenkin olen säikähtänyt jo niin hereille, että en pääse äkkiä takaisin uneen. Ja sittenkin, kun stressaantunut mieli alkaa rauhoittua ja rasittunut keho hiljalleen taas vaipua lepoon, saatan ikään kuin tapella unta vastaan: aivan kuin pelko sisälläni huutelisi, että "älä nukahda, vauva voi sillä välin kuolla". 

Tällä kaavalla menee monta yötä putkeen. Väsymys alkaa tuntua päivissä yhä enemmän, ja Pikku Kakkosen aika, jolloin yleensä laitan päivällisruokaa, kuluu sohvalla torkkuessa. Pienetkin asiat alkavat käydä ylivoimaisiksi ja pillahdan itkuun välillä ihan vain uupumuksesta. Himottaisi juoda kahvia yli sallittujen rajojen, mutta hädin tuskin uskallan yhden mummonkupillisen päivässä hörpätä, kun onhan tietysti olemassa ihania tutkimuksia kofeiininkin yhteydestä kohtukuolemiin. 

Kun väsymystä on kerääntynyt tarpeeksi, saattaa yöhön tulla jokin hieman pitempi syvemmän unen pätkä, mutta siitä syvästä unesta herääminen se vasta kauhealta tuntuukin: miten olen saattanut nukkua porskutella useamman tunnin ja olla vartioimatta vauvani elämää! Ja seuraavana yönä valvon taas entistä valppaampana ja ylivirittyneempänä. Ja sama kierre alkaa alusta. 

En usko, että tilanne tästä miksikään enää muuttuu tai ainakaan helpottuu. Tätä tämä nyt on loppuun saakka. Onneksi on äitiysloma ja vähäiset velvollisuudet. Ja toivo, sinnikäs ja sittenkin lannistumaton toivo!

Niin kovasti jo odotamme sinua, pieni tyttömme!

Kolmen äiti

Veikkosen syntymäpäivänä mies otti kuvan, jossa seisomme esikoisen kanssa haudalla. Tuo kuva on konkretisoinut minulle, että olen kolmen lapsen äiti.

Vaikka äitiyden usein katsotaan alkavan synnytyksestä ja lapsen tulevan vasta syntymässä todeksi, minulla on jo nyt erittäin vahvasti nämä kolme rakasta lasta. Sillä, syntyykö vauva elävänä vai kuolleena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, monenko äiti olen. Kohdussani potkiva pikkuinen on erittäin totta, arviolta 2,5-kiloinen, niin valmis pieni ihminen jo. Veikkonen, jonka koko elämä oli kohdussa ja joka ei enää voi olla fyysisesti läsnä, on erittäin totta myös.

En tiedä, miksi aloin blogiin kirjoittaa "veikkonen" pienellä kirjaimella. (Yleensä inhoan erisnimien kirjoittamista pienellä; en siedä sitä, vaikka kyseessä olisi jokin pikaviestikeskustelu, jossa kieliopin polkeminen on sosiaalisesti sallittua.) Ehkä ajattelin, että kyseessä olisi ikään kuin yleisnimi: vanhempi lapsistani on esikoinen, toinen on vauva, pieni poika, veikkonen, joka sitten vakiintui kuolleen lapseni kutsumanimeksi tässä blogissa.

Ajattelin nyt muuttaa tapaa ja ottaa käyttöön ansaitut isot alkukirjaimet. Kolme erityistä, juuri nämä minun lapseni: Esikoinen, Veikkonen ja Silmu.

Pienimmäisen kohtunimi tuli vuodenajasta, jossa hän sai alkunsa. Ja onhan nimessä väkevä toivon ja uuden elämän symboliikka mukana. Masunimen käyttäminen ei ole koko ajan ollut aivan luontevaa. Luulen, että kyse on torjunnasta, joka on raskauteen ja vauvaan liittynyt. En ole oikein antanut itselleni lupaa ajatella Silmua omana erityisenä yksilönään. Hän on ollut vain persoonattomasti vauva, ikään kuin mahdollisuus, joka odottaa toteen käymistä, vielä lunastamaton lupaus.

Tässä kohtaa on pakko uskaltaa ajatella häntä jo omana itsenään. Juuri häntä me odotamme! Juuri hänellä on paikka perheessämme kolmantena lapsena.


Joskus kauan sitten, aikana ennen lapsia, kuvittelin usein kolme lasta. En tiedä, mistä se tuli, miksi juuri kolme. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, joten kyse ei ole mistään periytyneestä mallista.

Sitten, kun perheellistyminen tuli ajankohtaiseksi, vaikutti siltä, että sopiva lapsiluku on ehkä sittenkin vain yksi tai maksimissaan kaksi. Nyt tuntuu kummalliselta, miten Veikkosen odotusaikana olin niin vakaasti sitä mieltä, että enempää ei tule.

Enää en tee päätöksiä etukäteen. Moni ikäiseni ystävä tai tuttava on vastikää saanut esikoisensa tai vasta haaveilee lapsista. Minulla on iän puolesta olemassa aivan realistiset mahdollisuudet saada vielä vaikka useampikin lapsi.

Nyt on kuitenkin tämä hetki, marraskuu 2014, jolloin lapsia meillä on kolme: yksi täällä, toinen toisaalla ja kolmas matkalla maailmaan. Aika huikeaa olla äiti kolmelle lapselle, jotka kaikki elävät tällä hetkellä eri ulottuvuuksissa!