Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Kuolema ja kurpitsat

Sosiaalinen media valuttaa silmille tämän päivän monet merkitykset: on Halloween-asua ja hautakiveä, räävitöntä ilakointia ja riipivää ikävää. Yksi on sonnustanut lapsensa naamiaispukuun karkki vai kepponen -kierrokselle, toinen kuullut pienokaisensa nimen luettavan kirkossa poisnukkuneiden joukossa. Kuoleman karnevaalit, satokauden päättävä kekri, suomalainen kansanperinne ja amerikkalainen hapatus. Pyhäinpäivään hiljeneminen, silmänkantamattomiin siintelevä kynttilämeri sysipimeässä. 

Minulla on tälle päivälle oma henkilökohtainen merkitykseni, joka kyllä käy hyvin yksiin pyhäinpäivän kanssa: Veikkosen hautajaiset olivat tasan kaksi vuotta sitten. Nyt olen hyvilläni siitä, että ne ehtivät olla lokakuun puolella. Lokakuu on suruni kuukausi, marraskuusta kääntyy uusi lehti taas. Vielä pari kuukautta päivä pimenee, mutta edessä on ihania valon juhlia: Silmun 1-vuotispäivä, joulu.

Esikoista harmitti, kun kaverin Halloween-kemut jäivät väliin sairastumisen takia. Hautausmaalle piti kuitenkin koko perheellä mennä, vaikka poika potilaana olikin. Kun kerroin, että nyt on sellainen pyhäinpäiväkin, jolloin muistetaan kuolleita, lapsi protestoi: "Ei sitä varten tarvitse sinne hautausmaalle mennä. On se Veikkonen mulla mielessä koko ajan muutenkin." Miten sattuvasti sanottu. Kaikkina päivinä me muistamme, arjessa ja juhlassa.

Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,

niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,

missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 

Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 

Kuva: Pixabay

2-vuotispäivä

Halusin kirjoittaa tänään kirjeen Veikkoselle, mutta ei sitten ollutkaan hetkeä.

Nyt vain kuva tältä päivältä. Kuten viime vuonnakin, olimme haudalla taas samaan kellonaikaan, jolloin Veikkosta synnytyssalissa hyvästelimme. Aurinkoa, syksyn kauneutta, viimeiset valonkajoiset hetket ennen hämärää.

Rakas lapseni, olet ajatuksissani, muistoissani, sydämessäni. Kova ikävä sinua.

Lohdun tähti tunnemyrskyssä

Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas. 

Suru ja ikävä. Voi mahdoton, mikä ikävä. Voisinpa hetkeksi palata synnytyssaliin, saisinpa koskettaa ja katsoa, painaa mieleen vielä tarkemmin. Olen katsonut Veikkosen kuvia ja nyt vasta olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt yhdessä kuvassa huomiota hänen hartioihinsa. Vauvan hennot hartiat, voi ei, miten haluaisin niitä koskettaa, nostaa vauvan, niin kuin vastasyntynyt nostetaan, peukalot kainaloiden alla ja muut sormet niskaa tukemassa.

Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa. 

Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää. 

Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan. 

Syyllisyydestä kumpuava viha. Viha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.

Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.

Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö. 

Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!

Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.

Kuvat: Pixabay