Valkoiset ruusut ja punaiset silmät

Tässä vuodenajassa, jossa kuoleman kohta taas lähestyy, olen käynyt blogini luonnoskansioon jääneitä julkaisemattomia tekstinraakileita läpi. Olen muistellut ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olen tuntenut tarvetta palata taas niihin jo entuudestaan lukemattomia kertoja kerrattuihin hetkiin. Ehkä jaan muistojani täällä nyt syksyn kuluessa enemmänkin; katsotaan, mihin aika ja jaksaminen riittävät.

Ensiksi tarina, jonka pääosassa ovat Kimput & Puketit.


Heinäkuu 2013

Saan ystävältäni suruviestin: hänen isänsä on kuollut yllättäen. Naputan vastausviestin alkuun spontaanin reaktioni: "Voi ei! Kamalaa!" Ja sen jälkeen hapuilevampia, vaikeasti löytyviä sanoja, osanottoa ja jaksamista.

Samana iltapäivänä menen nettiin ja klikkaan virtuaaliseen ostoskoriin kukkatilauksen, valkoista ja lilaa. Osanottojen kylkeen laitan Salvatore Quasimodon käytetyn mutta kauniin lauseen, jokainen yksinään jne; riimivärssyt ovat niin auttamattoman latteita.


Lokakuu 2013

Tarkalleen ottaen lokakuun kahdeksastoista päivä. Edellisenä päivänä olemme tulleet sairaalasta kotiin ja olen lähettänyt lohduttoman tiedonannon lähipiirin ihmisille. Ovisummeri soi. Parahdan itkuun. Nyt niitä alkaa tulla.

Yhtenä iltapäivänä sama lähetti käy ovellamme monta kertaa. Esikoinen hermostuu: "Laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A!"

Jälkeenpäin ajattelen, miten toisessa kaupungissa, tai samassakin, on ystävälläni tai sukulaisellani ollut avuton ja surkea olo. He ovat ehkä miettineet, mitä voisivat tehdä, voivatko mitään. Ja sitten he ovat menneet Interfloran sivuille ja ostaneet sieltä hitusen lohtua itselleen. He ovat valinneet klassisen valko-lilan surukimpun osanottokukkien sarakkeesta, etsineet värssyjä netistä tai ehkä paksusta kokoomateoksesta, jossa runot on jaoteltu eri elämänhetkiin sopiviksi osastoiksi. Hämillään tavoitelleet sanoja ja sovitelleet niitä tilauslomakkeen viestikentän rajalliseen merkkimäärään.

Jokaisen osanoton muistan. Olen ikuistanut kukat valokuviin ja kerännyt kortit talteen. Olen kiitollinen saamistamme kukista, Veikkosen muiston kunnioittamisesta, kiitollinen siitä, että kohtuun kuolleeseen suhtauduttiin samoin kuin muihinkin vainajiin.

Ja kuitenkin siinä oli myös jotain niin traagisen absurdin riipivää. Omistimme tuolloin yhden (1) kappaleen kukkamaljakoita. Ja kukkia tuli tulvimalla; joku sentään oli tajunnut laittaa ruukkuversion. Suurimman suruni hetkellä, kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä kaivelin kaappeja vaasinkorvikkeita löytääkseni, tiskasin kurkkupurkkeja, lähetin miehen markettiin ostamaan lisää maljakoita.

Siinä ne sitten tönöttivät rivissä olohuoneen ikkunalaudalla ja kirkuivat: tässä kodissa on suruaika! Tästä kodista puuttuu joku! Ja ne tuoksuivat ja lemusivat ja valtasivat huoneilman kokonaan. Ja kovin äkkiä ne alkoivat nuutua ja lakastua, varistaa terälehtiä ja tuhria ikkunalautaa siitepölyyn.

Ja siinä me kyhjötimme suuressa surussamme, ruusut, kallat, vehkat, liljat, orkideat, gladiolukset, ja niiden keskellä me. Välittämisen, lämpimien osanottojen ympäröiminä ja kuitenkin niin pohjattoman yksin.

Noin viikko synnytyksestä aloin saada allergisia oireita. Yskin hakkaavaa, kuivaa yskää. Silmäni alkoivat kutista ja vuotaa. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen psykosomaattinen romahdus, niin kuin varmasti osaksi olikin. Yhtenä iltana ärtyneet silmäni räjähtivät verenpunaisiksi ja soitin hieman vaivaantuneena päivystykseen: Mun silmät... Kun siis olen itkenyt ihan tosi paljon viime päivinä... Meiltä kuoli vauva... Ja meillä on hirveästi osanottokukkia... Että jos tämä on jotain allergiaa tai silmätulehdus... Kirvelee kauheesti... Nää silmät on siis ihan punaiset ja tosi hurjan näköiset... Puhelimen toisessa päässä kehotettiin hakemaan apteekista reseptivapaita silmätippoja ja kokeilemaan alkuun niitä. Apteekissa farmaseutti ei suostunut tippoja myymään; hän diagnosoi välittömästi pahan silmätulehduksen ja käski menemään päivystykseen antibioottien hakuun.

Päivystys on kaupungissamme samassa paikassa kuin synnytyssairaala. Tuntui kamalalta ja lohduttomalta ajaa taas sinne. Tuntui epätodelliselta ja vaikealta uskoa, että sitä vauvaa nyt ei todellakaan enää ollut kohdussani eikä sylissäni liioin.

Oli ilmeistä, että kukat piti laittaa pois, mutta sekin tuntui surulliselta. Niiden lyhyt elämä ikään kuin alleviivasi sitä, miten lyhyeksi lapsemmekin elämä jäi. Edes ruukkukukkia en rohjennut jättää, itse asiassa samaa kyytiä menivät pois kaikki viherkasvimme. Ensin parvekkeelle, sitten pihan biojäteroskikseen.

Silmät hoituivat pikkuhiljaa antibioottitipoilla ja -voiteella niin, että hautajaispäivään mennessä en ollut sen punasilmäisempi kuin mitä nyt murtunut äiti ilman ärhäkkää silmätulehdusta on. Yskä sen sijaan jatkui viikkoja ja paheni entisestään. Olen joskus joutunut alkukesän kukinta-aikaan käyttämään allergiaoireisiin avaavaa lääkettä. Astmapiippuni oli kuitenkin vanhentunut, joten varasin terveyskeskukseen ajan reseptin uusimista varten. Nukahtamisvaikeudet ja yleensäkin unettomuus vaivasivat myös, joten samalla reissulla oli tarkoitus tiedustella apuja siihenkin. Kun kerroin lääkärille tilanteen - tuolloin Veikkosen kuolemasta oli siis alle kuukausi aikaa - hän totesi: "Jos se mieliala nyt vielä pitkään on matala, niin tietysti voi jotain mielialalääkettäkin harkita." AAAARGH.

Meillä ei ole vieläkään uusia viherkasveja. Jopa opiskeluajoista saakka kämpästä toiseen kulkeneet ja huonolla hoidolla vuosikausia hengissä sinnitelleet anopinkielet menivät tuolloin. Nyt kun asiaa mietin, huomaan, että koti kaipaisi vihreää.

Jos tällä tarinalla on opetus, se olkoon tämä: kun mieleesi tulee lähettää kuoleman kohdanneelle surunvalittelukukkia, pysähdy hetkeksi ja ajattele asiaa uudestaan. Kukkia todennäköisesti tulee muiltakin. Kukkia saattaa lopulta olla, kuten meillä, kymmenkunta kimppua, enemmänkin.

Kukat toki "kuuluvat asiaan" ja voi tuntua suorastaan epäkohteliaalta olla niitä laittamatta. Kun ystäväni ilmoitti isänsä kuolemasta, minusta tuntui lähes välttämättömältä lähettää kukkia. Mutta koska kukat "kuuluvat asiaan", niissä on myös jotakin ikävän sovinnaista, sellainen muodollisen viileä säväys.

Jos olet hieman kauempana (välimatka voi olla fyysistä tai henkistä), kirje tai kortti ilman kukkia riittää hyvin; se on se, mitä lopulta jäljelle talletettavaksi jää. Jos olet lähellä, voit mennä käymään. Ehkä et ihan heti, mutta melko pian jo. Voit viedä kattilallisen ruokaa tai kahvipullat mukanasi, pyytää kävelylenkille metsään. Tuollaisissa välittämisen eleissä ainakin minun kokemukseni mukaan osanottojen syvyys ja lämpö tuntuivat aidoimmillaan.

Hämärän aika

Aamuyöllä sytytetty valo
lakkaa hiljalleen valaisemasta.
On mahdotonta sanoa milloin
lehti kääntyi ikkunaa kohti.

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Sanna Karlström, Saatesanat, Otava 2014


16. päivä syyskuuta. Usein yhäkin pysähdyn kuudennentoista päivän kohdalla, ajattelen täysiä kuukausia, kuinka monta jo kulunut. Kun seuraavaksi on 16. päivä, se on Veikkosen 2-vuotispäivä. Valo (tai ehkä ennemmin sen väheneminen hämäräksi) ja tuoksut vievät vahvasti muistoihin. On uskomatonta, miten jokin illan tai varhaisen aamun hämärä hetki voikin tuntua taas niin samalta kuin kaksi vuotta sitten. Niin paljon, niin vähän on aikaa kulunut.

Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.

Yöpäivitys (yksi iso askel)

Tapasin alle viikon ikäisen vauvan. Omasta aloitteestani menin tätä sukulaislasta katsomaan, kun sattumoisin muutenkin juuri asioin hänen asuinkaupungissaan. Vein vastasynnyttäneelle äidille suklaata, vaaville pussillisen Silmun vanhoja vaatteita. Ihan kuin kuka tahansa, tuosta noin vain. 

Ei tuntunut missään! Vauva oli käsittämättömän pieni, kuten juuri maailmaan tulleet ovat. Suloinen suppusuu ja sirrisilmä. Mutta aivan todella en tuntenut minkäänlaista haikeutta. Vauva ei erityisemmin nostanut Veikkoseen liittyviä muistoja mieleeni, enkä liioin tuntenut kaihoa siitä, että Silmu näytti nyytin rinnalla jättiläiseltä. 

Yhä pelkään menettämistä, friikkailen, vahdin päivin ja öin, välillä suorastaan hukun huoleen, mutta silti nyt on jo niin paljon helpompaa kuin alkuun oli. Nautin enemmän. Päästän välillä pikkuruisia helpotuksen huokauksia.

Tuntuu, että kasvaessaan Silmu on kunnolla lunastanut paikkansa perheessämme omana itsenään. Ja jotain on tapahtunut Veikkosen muistollekin; se on eriytynyt muistoksi juuri siitä tietystä pienestä pojasta. Kuka tahansa vastasyntynyt ei enää sohaise haavaani niin kuin ennen. Tai ainakaan tänään ei käynyt niin. 

(Syliin en sentään ottanut.)

Fiiliksiä

Eipä meinaa ehtiä bloggaamaan; rauhaisan köllöttelyn ajat ovat takana. Miten se pikkuvauvavaihe jo näin vilahtikin ohitse... Silmu on noin kuukauden päivät ryöminyt. Hän nousee konttausasentoon ja kiikkuu siinä, pääsee jo vähän eteenpäinkin, mutta yleensä muutaman konttausaskeleen jälkeen tyyli vaihtuu, kun ryömimällä lattian pintaa pitkin eteneminen tapahtuu niin paljon vauhdikkaammin. Pari kertaa hurjapää on jo noussut tukea vasten ylös. Onneksi olen ollut vieressä nappaamassa kiinni; suojaheijasteet eivät vielä oikein toimi, ja Silmu olisi kaatunut pahasti takaraivolleen, jos äiti ei olisi pelastanut. 

Aiemmin pitkiä päikkäreitä tuhissut vauvani ei päiväsaikaan enää nukahda kovin helposti. Välillä on päiviä, jolloin käytössä on koko nukutusrepertuaari vaunuttelu-liinailu-tissittely-hyssyttely-lauleskelu ja silti uni ei vain tule, vaikka vaavi jo kitisee väsymystään ja hieroo silmiään. Kun hän viimein sitten nukahtaa, unet kestävät usein vain 30-45 minuuttia. Kovin häiriöherkäksi on Silmun päiväuni muuttunut myös: liikkuvia vaunuja ei auta pysäyttää ja jos joskus onkin saatu pikkusisko unille sisällä, Esikoisen mökästys herättää hänet helposti. 

5-vuotias isoveli on kesäkuun alkupuolelta ollut päiväkodista kesälomalla, ja hän myös ottaa osansa. Tekemistä ja touhua täytyy olla mahdottomasti, ettei pinna alkaisi kiristyä äidillä tai pojalla. Miehellä on lomaa vasta elokuussa, joten kaikkiaan parin kuukauden ajan saan maistaa täyspäiväistä kahden lapsen kotimamman elämää. 

Se on arkista, raskastakin, tavallista ja ihanaa, ihanan tavallista. Sitä, mitä aloin loppuvuodesta 2012 haluta. Sitä, mikä elämän heittäessä kuperkeikkaa siirtyi ja viivästyi. Olen niin onnellinen, että lopulta sain tämän kaiken kuitenkin, että Silmu syntyi tyhjän sylini täyttäjäksi. 

Nautin vauvastani valtavasti! Silmu on ihaninta maailmassa! En tiedä mitään suloisempaa kuin vauva rinnalla lussuttamassa, vauva nauramassa ääneen veljensä ilmeille ja päristelyille, vauva kiipeilemässä isänsä rintakehän päällä. 

Tekisi melkein mieleni todeta kliseisesti, että rakastun Silmuun päivä päivältä enemmän. Miten se on mahdollista, kun rakkaus on ollut suurinta mahdollista ensiparkaisusta lähtien? Ehkä kyse on siitä, että olen alkanut pikkuisen relata. Luottamus elämään on yhä hauras ja menettämisenpelko sietämätön, mutta aivan joka ilta en enää nukahda mielessäni hokemaani mantraan kaikki-on-hyvin-Silmu-ei-kuole. Aivan joka aamu en enää ensimmäisenä herätessäni paniikinomaisesti tarkista, että pieni ihminen kainalossani hengittää. 

Raskausaikana tilastot ja todennäköisyydet eivät rauhoittaneet minua, mutta nyt saan edes hiukkasen mielenrauhaa siitä tiedosta, että pahin kätkytkuolemariski-ikä on ohitse. Nyt tietysti on toisia murheita - pahuksen pikkulegot, jotka eivät meinaa pysyä Esikoisen huoneen suljetun oven takana, roskat ja ruuanmurut, miten Silmuseni jo niin pieniä asioita taitavasti sormillaan poimiikin suuhunsa. Nukumme perhepedissä ja kerran on vauhtimimmi onnistunut ryömimään sängystä lattialle - kylläpä siitäkin sai äiti sydämenläpätyksiä! 

Kuitenkin tuntuu, että oloni on jollain tavalla kevyempi, kun Silmu ei enää ole aivan avuton untuvikko. Luulen, että kyse on osaltaan myös siitä, että entistä harvemmin näen Silmussa Veikkosen. Alkuun, kun säpsähtelin sydän kurkussa liikkumattomalta näyttävää syvään uneen vaipunutta vauvaa, mukana kulki piinaava kokemus näystä, jonka äärellä olen kerran ollut: olen katsonut lasta, jonka rintakehä ei kohoile, joka ihan todella on eloton ja liikkumaton. Kaikki lapsemme ovat ulkonäöltään samaa sarjaa, ja etenkin nukkuvana Silmun kasvonpiirteissä on yhä paljon muistumia Veikkosesta. 

Kuten olen parissa aiemmassa tekstissäni kirjoittanut, olen viime aikoina myös käynyt paljon läpi mennyttä. Muistot pomppailevat mieleen milloin mistäkin yhteydestä: jokin tuoksu, ääni, tavara, sana, paikka singauttaa äkkiä ajatuksiini aiemmin unohtuneita kuvia ja hetkiä Veikkosen odotuksen ajalta, niiltä kuoleman jälkeisiltä kaikkein synkimmiltä kuukausilta tai vaihtoehtoisesti Silmun odotuksen tuskaisilta loppumetreiltä. 

Yhtenä aamuna löysin itseni muistelemasta sitä, miten yritin saada Veikkosen liikkeitä tuntumaan. Miten kylkeä rivakasti kääntämällä ikään kuin huijasin itseäni: ehkä se liikahti? Kuollut vauva kelluu lapsivedessä, ja kun vatsaa hölskäyttää, painaa tai heilauttaa tarpeeksi kovaa, liikkeen voi saada tuntumaan. Synnytysvastaanotossakin kätilö epäili tuntevansa potkun, kun hän painoi vatsaani. 

Muistot vievät syvälle kipuun ja tuskaan. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä, että sellaisen kokemuksen jälkeen edes uskalsin yrittää uutta raskautta ja että jopa kohtuullisen järjissäni Silmun odotuksen läpi kuljin. Kaipa se puhtaasti biologiasta kumpuava tarve saada uusi poikanen menetetyn jälkeen vain oli niin vahva. Ihmismieli suojamekanismeineen on ihmeellinen laitos. Kun Silmun raskaus alkoi, pinnalla oli menetyksen suru. Silloin en käynyt läpi näin konkreettisesti ja fyysisesti muistumia siitä, miltä vauvan kuoleminen kohtuun tuntuu. Silloin kaipasin vauvaa syliini, fokus oli ikävässä ja ruumiillisessa tarpeessa saada uusi lapsi hoivattavaksi. 

Ja hyvä niin. Hyvä näin. 

(Kuvat: Pixabay)

Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.

Kuva: Pixabay

Dialogi varhain sinä aamuna

Mies: Jos se on kuristunut napanuoraan.
Minä: Hyi, älä sano noin...
Mies: Onhan sekin mahdollista.
Minä: Älä oikeesti.

Mies puhuu kepeästi, melkein voisi sanoa läpällä, sillä hän ei tiedä. Hän ei ymmärrä, että sellainen liikkumattomuus on aivan poikkeuksellista. Minä tiedän. Vaikka en vielä suostu uskomaan ja hyväksymään, vaikka riipun automatkan ajan, sydänäänten etsimisen ajan, vielä ultrattavaksi asettuessanikin toivossa, joka koko ajan hiutuu yhä hauraammaksi. Sisimmässäni ehkä kuitenkin tiedän jo silloin omassa sängyssä kotona, kun käymme tuon mustanpuhuvan keskustelun. Yhteys on katkennut, siitä kertoo se outo tunne, joka minulla heti herätessäni on.

Miten tällainenkin keskustelu palautuu mieleen nyt? Miksi nyt näen taas painajaisunen, jossa suuri vatsa on painava ja haudanhiljainen?

Ehkä Silmun piinaavasta odotuksesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Uutta raskautta ei ole suunnitteilla välttämättä enää koskaan. Ehkä alitajunta viestittää, että nyt on tilaa ja voimia käsitellä tätä.

Kohtukuolemassa, kuten läheisen äkillisessä kuolemassa usein, on kyse surun lisäksi myös traumasta. Kohtukuoleman trauma liittyy vahvasti omaan kehoon. Lapsi kuoli minun sisälleni! Kohdustani tuli hauta. Sen lisäksi, että kannan loppuelämäni mukanani kokemusta elottomasta vauvasta käsivarsillani, pienestä valkoisesta arkusta jonka kansi pannaan lopullisesti kiinni, kannan myös traumaa siitä, miten kehoni petti pahanpäiväisesti. Kannan muistoa huolestuttavasta liikkeettömyydestä ja hetkestä, jona lääkärin sanat vahvistivat kauheimman pelon käyneen toteen.

Tuttavapiirissä on nyt parilla odottajalla laskettu aika käsillä. Eräs sai kuun alussa vauvan; odotus meni yli lasketun ajan ja synnytys päättyi hätäsektioon, mutta yhtä kaikki lopputulos oli onneksi iloinen perhetapahtuma.

Huomaan hermoilevani toisten puolesta yllättävän kovasti. Näen lasketun ajan ylittymisessä pelkkiä uhkia ja toivon, että kavereiden vauvat älyäisivät tulla maailman ajoissa. Olen aidosti helpottunut kuulemistani syntymäuutisista, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne tuoreiden nyyttien kuvat ja onnea pursuavat tiedonannot kuitenkin aina vähän tökkäise sitä haavaa, jonka Veikkosen kuolema on minuun jättänyt.

Olen kaksi kertaa saanut kokea vastasyntyneen mukanaan tuoman onnenhuuman, mutta se, mitä elävien kullanmurujeni syntymien välissä koin, tulee varmasti aina kulkemaan mukana myös niissä hetkissä, joissa vastaanotan muiden vauvauutisia.

(Tänään on muuten taas 16. päivä. Vuosi ja kahdeksan kuukautta on kulunut.)

Futaajaveli ja ryömivä sisko.