Katselukokemus: Edes puoliksi äiti

Minulle tarjottiin mahdollisuutta katsoa dokumenttielokuva Edes puoliksi äiti. Elokuva ei ole päässyt julkiseen levitykseen sen vuoksi, että sen aihetta, kohtukuolemaa, pidetään niin marginaalisena. Elokuvan tekijät etsivätkin nyt tilaisuuksia esittää elokuvaa ihmisille, joita aihepiiri omakohtaisesti koskettaa. Toivottavasti bloggaukseni on avuksi tässä pyrkimyksessä.

Edes puoliksi äiti on siis dokumenttielokuva siitä, miltä tuntuu olla äiti ilman lasta. Elokuvassa esiintyy kaksi kohtukuolemalle lapsensa menettänyttä äitiä, Emilia ja Maria. Emilian menetyksestä on jo muutama vuosi aikaa, ja hän on saanut kuolleen vauvan jälkeen kaksi elävää lasta. Marian suru on tuoreempi. 

Vaikka nykyisessä elämäntilanteessani olen lähempänä Emiliaa, Marian tarina tuli enemmän iholle. Se paljas, raaka, vereslihaisentuore suru, joka Marian kautta välittyi, on minullakin kuitenkin yhä voimakkaasti muistissa. Viha, katkeruus ja lohduttomuus, ne kaikkein mustimmat tunteet, tulevat Marian suulla ja tyhjillä kasvoilla kerrotuksi.

Emilian tarina tuo elokuvaan lohdun ja toivon perspektiivin: elämä jatkuu, tyhjään syliin syntyy uusia pieniä tuhisijoita. Yllättäen tämä monien kohtukuolemaäitien - myös minun - kokema ihana lohtu on kuitenkin samalla elokuvan kirpaisevin juonne: en usko, että olisin itse tuoreessa surussani pystynyt katsomaan kuvia elävän vauvan kipristelevistä varpaista tai kastejuhlista. Siinä kohdassa, kun surin kuollutta lastani enkä tiennyt, saanko koskaan enää uutta vauvaa, ihan kaikki vauvoihin liittyvä oli äärimmäisen tuskallista. En pystynyt lukemaan esikoiselle Pupu Tupuna neuvolassa -kirjaa, koska itketti liikaa. Kun uutisissa kerrottiin synnytysosastojen lakkauttamisista ja näytettiin kuvituskuvana lasikopassa nukkuvaa vauvaa, oli pakko vaihtaa kanavaa. 

Joskus mietin myös, miten vaietuiksi jäävät ne elämänkohtalot, joissa sitä uutta lohtulasta ei synny. Joillekin menetetty vauva todella jää ainoaksi lapseksi. Silti selviytyminen on mahdollista, muilla keinoilla. Sellaisia tarinoita olisi tarpeen kertoa julkisestikin enemmän. Elokuvan loppukohtauksessa onneksi esiintyy Emilian sijaan Maria, hivenen jo alun kuvista voimaantuneena, surussaan tärkeän oivalluksen tehneenä. Loppukohtaus välittää tarvittavan viestin siitä, että surun kanssa voi oppia elämään ja että äitiys on jotakin sellaista, mitä edes lapsen kuolema ei vie pois. 

Molemmat elokuvan naiset ovat kohdanneet kohtukuoleman esikoista odottaessaan. Elokuvan nimikin viittaa ainokaisen menettämiseen. Minä olin jo valmiiksi äiti; sairaalasta tyhjin sylein palatessamme meitä oli vastassa 3,5-vuotias poikamme. Silti meidän perheemme suru oli ihan yhtä suuri.

Dokumentissa rajaus esikoisen menettäneisiin äiteihin toimii kuitenkin hyvin; kuten nimi kertoo, elokuvassa on paljolti kyse juuri siitä, miten olla äiti, kun ei ole lasta hoivattavana. Meillä toisen/kolmannen/n:nnen lapsen menettäneillä kokemuksessa on taas omat sävynsä: sisaruksen suru vanhempien surun lisäksi ja haasteet jaksaa olla äiti elävälle samalla, kun suru kuolleesta on viedä kaikki voimat.

Elokuvan oivaltavinta antia ovat kohtaukset, joissa Emilian ja Marian tiet ikään kuin toisistaan tietämättä risteävät. Vaikka kohtaukset tietysti ovat rakennettuja, ne kuvastavat hyvin sitä, miten näkymätöntä kohtukuoleman suru on ja miten emme ulospäin voi tietää, millaisia tragedioita viereisessä kahvilapöydässä istuva tai leikkipuistossa iloisesti lastensa kanssa touhuava äiti on joutunut kohtaamaan. 

Uskon, että kohtukuoleman kokeneet löytävät elokuvasta valtavasti samastumispintaa. Etenkin Marian kertojanääni on minun korvissani kuin jonkinlaista kollektiivista kohtukuolemapäiväkirjaa; niin tuttuja, omakohtaisesti läpikelattuja, vertaispalstoilla moneen kertaan jaettuja Marian ajatukset ovat.

Mielestäni elokuvalla olisi myös paljon potentiaalia valottaa tavan tallaajille, millaisesta elämänkokoisesta surusta kohtukuolemassa on kyse. Edes puoliksi äiti puhuu kohtukuolemasta rehellisesti ja sopivan koruttomasti. Toivottavasti elokuva vielä pääsisi levitykseen esimerkiksi Yle:lle. 

Elokuvan tekijöille pointsit vaikeaan aiheeseen tarttumisesta ja Emilialle ja Marialle kiitos rohkeudesta antaa kasvot kohtukuolemalle!

(Kuvat still-kuvia elokuvasta Edes puoliksi äiti)

3 X kohtaaminen

Blogi nukahti talviuneen. En voi luvata, että tämä tästä kovin virkeäksi heräisi nytkään. Välillä on ajatuksia, joista tekisi mieli kirjoittaa. Välillä aloitan, mutta tekstit jäävät kesken.

Tunnisteissa on sana kohtaamattomuus. Se oli hyvin tavallinen tunne ensimmäisen vuoden aikana, usein vielä toisenkin. Tietyissä tilanteissa ulkopuolisuus, tämä erilainen äitiys, olemiseni syvärakenteihin pesiytyneen surun aikaansaama erillisyyden tunne on yhä läsnä.

Kuitenkin nyt on aika lisätä listaan sana kohtaaminen. Ihania kohtaamisia on ollut koko matkan ajan, ja niitä on edelleen näin 2,5 vuoden jälkeen, kun Veikkonen enää harvemmin tulee ihmisten kanssa puheeksi.

Tässä muutama viimeaikainen kohtaamisen hetki, jotka haluan tallettaa ja jakaa:

1. Junan leikkivaunussa tunnistan yllättäen kohtalotoverin. Olemme keskustelleet samassa nettiryhmässä, emme ole koskaan kohdanneet oikeassa elämässä. Kuitenkin tunnistamme heti toisemme, pienestä profiilikuvasta, pähkinälapsen nimestä, onko siinä jotain muuta myös... Jotain, mikä ei näy, mutta toiselle samanlaiselle sittenkin näkyy, häivähdys silmissä..? Kohtaaminen pistää miettimään, miten meitä menettäneitä äitejä istuu hiekkalaatikoiden reunoilla, tungeksii rattaiden kanssa lastentapahtumissa, miten joskus läsnä voi tietämättäkin olla toinen, joka on kulkenut saman tuskan läpi.

2. Ystävä kysyy suoraan ja yhtäkkiä, kesken arkisten lapsijuttujemme, miten koen Veikkosen tänään. Millaista suru on nyt, miten se vaikuttaa elämääni. Tuntuu hyvältä sanoa, että ei suru enää niin paina. Mukana se on, mutta sen kanssa on jo tuttua, helppoakin elää. Ja että muita varjoja sitten kuitenkin on: jatkuva huoli, ajoittain lamaannuttavaksi kasvava menettämisenpelko, säröinen luottamus elämään. Ja aivan kuin se huoli hetkeksi kevenisi, kun sen saa ääneen sanottua. Tuntuu naurettavalta yhtäkkiä ravata tarkkailemassa päiväunia nukkuvan lapsen hengitystä, kun ystävän samanikäinen taapero porskuttaa puolet pitemmät unet rattaissa ulkona ilman, että häntä käydään kertaakaan kurkkaamassa. Jospa hiukkasen ystäväni terveestä elämänluottamuksesta tarttuisi minuunkin...

3. Mieheni 88-vuotias vaari tulee yllättäen sukupäivällisellä luokseni ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, että ei osannut silloin lapsemme kuoleman jälkeen sanoa mitään. "Se oli liian vaikea, liian kamala asia", hän sanoo ja pyyhkii kyyneliä silmistään. Ja olen aivan häkeltynyt ja en osaa muuta kuin hipaista olkapäätä ja kuiskata lähes ääneti "kiitos".

Lapsiluku

Luonnoskansiosta heinäkuulta 2015

Huomaan miettiväni tarpeettoman paljon sitä, onko se lapsiluku täynnä vai ei. Heti pian Veikkosen kuoleman jälkeen ajattelin suorastaan uhmakkaasti, että haluan vielä monta lasta. Halusin haistattaa pitkät entiselle rationaalisuudelleni: pois järkisyyt, taloudellisten ja henkisten resurssien punnitsemiset, lapsia lapsia lisää lapsia niin paljon kuin sydän sanoo! Halusin ikään kuin antaa köniin kuolemalle: yhden veit, mutta lällällää, minäpä synnytänkin lisää entistä enemmän!

Olen pyöritellyt myös ajatuksia "särkymävarasta". Mitä jos vielä menetän? Ja kuitenkin niin omakohtaisesti tiedän, että ei kukaan toista korvaa. Tiedän senkin, että lisää onnea ja rakkautta tarkoittaisi myös lisää maailman tuskaisinta äidin pelkoa. Ehkä sellaista hallitsemattomuutta, että se olisi jo valmiiksi huolta pursuavalle sydämelleni liikaa.

Päätöstä suuntaan tai toiseen ei tarvitse tehdä nyt. Sitähän olen täällä blogissakin usein julistanut. Ikä asettaa jonkinlaiset raamit, mutta vielä on pelivaraa useamman vuoden verran. Olen endometrioositaustastani huolimatta tullut kohtuullisen helposti raskaaksi, joten uskallan ajatella, että se osuus hommasta voisi vielä onnistua. Olen alle kolmevitosena ehtinyt synnyttää kolme lasta; jotkut ikäiseni ja vanhemmatkin kaveripiiristä vasta hoivailevat tai odottavat esikoistaan.

Tammikuu 2016

Ajatukset ovat kesästä muuttuneet. Kalenterin välissä on hormonikierukkaresepti ja kalenterissa varattuna aika sen asennukseen. Lopullisia päätöksiä en toki vieläkään halua tehdä, voihan mieli muuttua tai elämässä tapahtua yllätyskäänteitä. Kuitenkin nyt tuntuu, että tämä perhe on oikein hyvä näin. Voimavarojen, jaksamisen, turvaverkkojen, rahan, asumisen näkökulmat puhuvat kaikki sen puolesta, että kaksi elävää lasta on meille sopiva määrä. Vauvakuumetta en pode, ja ajatus siitä, että olisin joskus vielä raskaana, on pelkästään ahdistava. Ajatus on jopa siinä määrin ahdistava, että olen kuukautiskierron palattua ruvennut hysteerisesti pelkäämään vahinkoraskautta. Imetän Silmua yhä ja varmaankin sen takia kierto on ollut epäsäännöllinen. Muutamatkin paniikkitestit olen tehnyt, ja yhden viivan ilmestyminen tikkuun on aiheuttanut syvän helpotuksen huokauksen. Tuntuu vapauttavalta saada kondomia varmempi ehkäisy, vaikka hieman jännittääkin palata hormonaalisen ehkäisyn käyttäjäksi liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kierukka sopii.

Tuntui jollain lailla pysäyttävältä kirjoittaa ehkäisyneuvolan esitietolomakkeeseen raskauksia 4, alatiesynnytyksiä 3. Se on aika paljon, se on enemmän kuin mitä koskaan kuvittelin kokevani silloin, kun lapsiasia elämässä tuli ajankohtaiseksi.

Välillä mietin, iskeekö vauvakuume Silmun kasvettua hieman isommaksi. Sitten kun imetys (joskus hamassa tulevaisuudessa) loppuu? Saanko muutaman vuoden päästä neljänkympin kynnyksellä ikäkriisin ja nyt-vielä-yksi-vauva-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä-kohtauksen? Toisaalta tiedän, että haaveellisen haihattelevista puolistani huolimatta olen sen verran rationaalinen, että en kovin helposti enää antautuisi vain vauvakuumeelle. Vauva on vauva vain hetken; on haluttava myös yksivuotias vauhtitaapero, pari-kolmevuotias uhmis, koululainen, teini... Välillä tuntuu pökerryttävältä ajatella kaikkia niitä vaiheita, joita näiden kahdenkin kanssa vielä on edessä.


Joskus yritän kääntää Veikkosen lyhyen käväisyn elämässäni lohdulliseksi: minä todella sain vauvan, jota saan aina vaalia vauvana. Isoveljen ja pikkusiskon välissä kulkee mukana yksi näkymätön lapseni, oma enkelivauvani.

Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.

Joulukyyneleet

Päiväkodin joulupuurohetkessä joulukuun alussa se alkoi. Yksi tädeistä soitteli pianolla taustamusiikkia, ja yhtäkkiä tonttulaulujen lomassa biisiksi vaihtui Taivas sylissäni, joka on yhtä paha, ellei pahempikin, kuin Varpunen jouluaamuna. Helmassani kantaa itse taivastako saan? Niin kaunis ja niin kamala. Kyynelten kihoaminen silmiin tuntui kiusalliselta, jouduin tekemään töitä estääkseni patoa murtumasta kokonaan.

Asuinalueeni perinteikkääseen joululauluiltaan en tänä(kään) vuonna mennyt, koska en halunnut ottaa riskiä, että kevyt liikutus luiskahtaa räkäitkuromahduksen puolelle naapuruston nähden.

Sittemmin joululauluja on tullut kuultua ja kuunneltua sen verran paljon, että jopa nämä tunteikkaimmatkin sävelmät ovat menneet välillä ohi tyystin kyynelittä. 

Toissa vuonna ymmärsin, että on sentään hyvä, kun on olemassa sellaisiakin joululauluja, kuten Elsa Koposen tekstiin tehty Tuikkikaa oi joulun tähtöset. Sen pateettiselle viimeiselle säkeistölle on aikoinaan tullut naureskeltuakin, mutta eipä naurattanut kaksi vuotta sitten yhtään.

Kerran loppuun satu joulun saa.

Suru säveliä sumentaapi.

Kerran silmäin täyttää kyyneleet,

virtaa vuolahina tuskan veet.

Siks oi tähtisilmät loistakaa!

Viime vuonna jonakin joulunaluspäivistä pötköttelin sohvalla vastasyntynyt Silmu rintani päällä ja kuuntelin radiosta Soile Isokosken joulukonserttia. Tuttujen, kanonisoitujen laulujen lisäksi ohjelmassa oli muutama vähemmän tunnettu kappale. Yksi niistä oli Pikku Veikon joulurukous. Jo nimen kuuleminen sai minut valpastumaan. Ja voi, mitkä sanat! Googlauksen myötä kävi ilmi, että teksti on Antti Rytkösen (1870-1930) ja tunnetaan myös nimellä Pikku Maijan rukous. Laulun Pikku Veikko on elävä poika, mutta minä kuulin kappaleen ilman muuta niin, että oma taivaan Veikkoseni se siinä pyytää siunausta eläville perheenjäsenilleen. Ja vieläpä sureville omistettu säepari, mikä aarre tämä pieni laulu onkaan! Netistä ei löytynyt laulua suoraan tähän linkattavaksi, mutta Soile Isokosken tulkinta on kyllä Spotifyssa. 

Näiden sanojen myötä toivotan blogini lukijoille rauhaisaa joulua.

Siunaa, hyvä Jumala,

isä, äitikulta,

siunaa rakas mummuni,

joka vietiin multa.

Joulust' anna iloita

heidän maailmassa,

mummun joulu olkohon

hauska taivahassa.

Siunaa isot veikkoni,

Antero ja Ahti,

siunaa Sirkka siskoni,

nuket, Miisu, Vahti.

Siunaa pikkulintuset,

anna heille ruokaa,

lohdutusta sille suo,

surussa ken huokaa.

Siunaa myöskin minua,

jok' oon lapsi pieni,

joulunlapsi ohjatkoon

askeleeni, tieni.

Antti Rytkönen

Pixabay

Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä.