1,5 vuotta

Pieni Veikkosemme olisi nyt vilkkaassa taaperoiässä, eilen hän olisi täyttänyt puolitoista vuotta. Niin ihana ihmettelyn ja oivallusten ikä, touhun ja tohinan ikä, vanhemmille ehkä vähäsen rasittavakin ikä, kun koko ajan on haukkana vahdittava, etteivät pienen kiitäjä-kiipeilijän tutkimusmatkat ulotu vaarallisiin paikkoihin.

Kuvittelen kiharaisen pään ja nauravat silmät. Suun, joka päristää äänitehosteet autoleikkeihin ja tapailee jo monia sanoja. Kuvittelen jalat, joilla pääsee vikkelästi äitiä karkuun, ja kädet, tahmaiset pikku kädet äidin kaulan ympärillä.

Kuvittelen sellaisen pojan, mutta jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan osaa kaivata taaperoa, joka Veikkonen nyt olisi. Minä kaipaan yhä sitä vauvaa, joka jäi vauvaksi. Kaipaan siitä huolimatta, että minulla nyt on toinen vauva, untuvikkoiästä jo ulos kasvanut. Minun ajatuksissani ja muistoissani Veikkonen on aina vain se suloinen vastasyntynyt, joka piti silmänsä tiukasti ummessa ja oli niin surullisen vaiti.  

Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika itsessään jo antaa armoa, hioo surun kipeimpiä teriä pehmeämmiksi. Uskon kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani hyvin suuri merkitys tässä toipumis- ja selviämisprosessissa on ollut myös sillä, mitä aika on tuonut tullessaan. Minä olin niin onnekas, että tulin nopeasti uudestaan raskaaksi, kuten toivoinkin, ja se raskaus toi syliini rakkaan Silmu-tyttösen. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suru olisi tuskallisempaa, jos en olisi tätä parasta ja tärkeintä lohtua saanut.

Tiedän, että meillä ei olisi Silmua, jos olisi Veikkonen. Siksi en varsinaisesti osaa oikein kuvitella, että Veikkonen pyörisi täällä kotona tämän nykyisen joukon jatkona. Voin jopa myöntää, että ajatus puolitoistavuotiaasta viisivuotiaan tarmonpesän ja sylivauvan lisäksi suorastaan läkähdyttää. Kahden lapsen kanssa arki on ollut yllättävän leppoisaa; kolmen kanssa elämä olisi ihan toisenlaista hulinaa, kun pienimmillä olisi vain se himpun yli vuosi ikäeroa. Olisin taatusti väsyneempi ja kiukkuisempi, tuntisin riittämättömyyttä.

Ajatus siitä, että jossain toisessa todellisuudessa voisi olla olemassa meidän perhe ilman Silmua, tuntuu nyt suorastaan mahdottomalta. Olen niin onnellinen, että sain tämän kolmannenkin lapsen, juuri tämän pienen suloisen tytön - siitä huolimatta, että hänen tiensä maailmaan oli surulla silattu.

Tarkoituksista puhuminen on vähän vaikeaa; enhän voi äitinä laittaa lapsiani tärkeysjärjestykseen ja miettiä, kenet heistä olisin tänne ottanut, jos olisin saanut valita. Onneksi minun ei tarvinnut valita, kohtalo teki valinnat puolestani. Kohtalo järjesti niin, että lapsia tuli enemmän kuin olin ajatellut toivoakaan, kolme täydellistä ja ihanaa.

Silmun elämän takia Veikkosen kuolema asettuu entistäkin merkityksellisemmäksi osaksi meidän perheemme tarinaa. Jollain tavalla on pakko hyväksyä, että näin nyt kävi, koska jos ei olisi käynyt, ei olisi tätä kolmatta tullut.

Tämä hurja ristiriita aiheuttaa sen, että suren tänä päivänä hyvin eri tavalla kuin silloin aluksi. Nyt en niin aktiivisesti enää sure sitä, että Veikkonen ei ole täällä. Tänä päivänä suruni kipein kärki kohdistuu siihen, että sain lapsestani niin vähän. Välillä kaipaan päästä takaisin niihin lyhyisiin hetkiin, jotka hänen kanssaan vietin, ja toivon samalla, että olisin saanut edes hitusen enemmän. Jos olisin saanut kerran katsoa silmiin, kuulla ensi-itkun, hoivata häntä elävänä vaikka vain muutaman tunnin tai minuutin.

Vaalin vähiä muistojani rakkaudella ja kiitollisuudella. Koskaan en kuitenkaan lakkaa toivomasta, että olisin saanut edes yhden yhteisen hetken syntymän jälkeen tässä maailmassa.

Small talk

- No mitenkäs teillä on mennyt vauvan kanssa?
- Tosi hyvin, tää on tämmönen melko tyytyväinen tapaus.
- Nukkuu hyvin?
- Joo, jonku pari-kolme kertaa syö yössä, en mä niin pidä lukua, kun vieressä nukkuu, niin siinähän ne yösyötöt helposti puoliunessa menee.
- Se on kyllä ihanaa, jos vauva nukkuu hyvin. Meillä nuo molemmat on ollut niiiin huonoja nukkumaan. Tuntu, etten ite nukkunu kolmeen vuoteen yhtään!


- Mites teillä on mennyt?
- Oikein mukavasti kiitos, ainakin tähän asti tää on ollut aika helppo ja rauhallinen vauva.
- Ootte terveenä pysyny?
- No joo, semmosta pientä nuhaisuutta aina välillä ollut, ei voi oikein välttyä, ku Esikoinen tuo pöpöjä päiväkodista, mutta ei nyt mitään isompaa.
- Meillä ollaan niiiiiin paljon sairasteltu, koko ajan on joku flunssa päällä. Välillä kyllä jo tuntuu, että pää hajoaa, kun ei me ikinä päästä oikein ihmisiäkään näkemään, siis koko ajan jotakin tautia!


Ollaan ruokailemassa, Silmu nukkuu kopassa pöydän vieressä.
- Sä oot niiiiin onnekas, kun saat syödä rauhassa. Sillon ku meidän lapset oli vauvoja, niin mä en ikinä saanut tälleen istua pöydässä ja seurustella ja syödä ruokaani lämpimänä.
- Joo, en mä valita...


Ei ole koliikkia, allergiaa, refluksia, korvakierrettä. Olen tosi onnekas (kop kop). Ja tiedättekös mitä, en aio onneani tai onnekkuuttani häpeillä yhtään!

Toisaalta ajattelen sitten niinkin, että onnekas on myös se, jonka suurin vauva-asioihin liittyvä vastoinkäyminen on koliikki, allergia, refluksi tai korvakierre eikä esim. kuolema.

Symbioosi

Paljon puhutaan äidin omasta ajasta, tuulettumisesta, että on tärkeää tehdä välillä muutakin ja irrottautua. Puhutaan äidin jaksamisesta ja suorituspaineista ja äitimyytin murtamisesta. 

Jo Esikoisen vauva-aikana olin hämilläni. Minä kun en mihinkään halunnutkaan sieltä vauvakuplasta. Silloin tosin liikuttelin kuplaani ihmisten ilmoille, tapasin kavereita vauva mukanani, kantoreppukyytiläisen kanssa käytiin jopa festareilla, ensikuukausien udusta herättyämme olimme innokkaita muskarilaisia ja perhekerholaisia. 

Nyt kupla on yksityisempi, mutta yhtä kaikki riittävä. Tiedän, että perustyytyväisen ja mukavasti nukkuvan vauvan äitinä minun on helppo sanoa näin. Tiedän, että meitä on moneen junaan, enkä todellakaan osoita syyttävällä sormella niitä, joita alkuvaiheen tiivis symbioosi ahdistaa. 

Olen ollut Silmusta pisimmillään erossa 1,5 tuntia. Se aika jo tuntui levottomuutena mielessä ja kihelmöintinä rinnoissa. Enempää en tässä kohtaa kaipaa, enempään en edes pysty. 

Noissa lyhyissä erossaolon hetkissä on tällä kertaa mukana myös raskaiden muistojen paino. Jos menen vaikka vain lähikauppaan ilman vauvaa, se muistuttaa minua kipeästi siitä, miten vuosi sitten menin lähikauppaan ilman vauvaa. Jos olen pihalla Esikoisen kanssa kahdestaan ja moikkailen ohi pyyhältäville naapureille, se muistuttaa minua siitä, miten painunein katsein kohtasin heidät silloin, kasvatin tuskaani miettimällä, mitä ne minusta miettivät, miksi ei ole sitä vatsassa ollutta vauvaa koskaan mukana, näkevätkö suruni mutta eivät rohkene sanoa mitään... 

On myös mahdollista, että Silmu jää meidän viimeiseksi vauvaksemme. Aina jos vain ajattelenkin raskauteni loppuaikoja, olen varma siitä, että en koskaan enää halua lähteä samalle tielle. Ajatus on toki haikea, mutta se antaa sitäkin suuremman oikeutuksen muhia kaikessa rauhassa tässä äidin ja vauvan kokoisessa miniuniversumissa. 

Niin nopeasti aika kulkee ja tulee toisia vaiheita, Silmu kasvaa, minäkin löydän taas identiteetin muut puolet, suuntaan energiaani ulospäin. Nyt on hyvä olla tässä, koko ajan vauvan ulottuvilla, lähekkäin. 

kuva

Ympyrän sulkeutuminen jälleen kerran

Tänä yönä nojaan vihreään,
nojaan silmuista pienimpään.
Sen katseesta kasvaa kumous
ja kätketty korkeus.

Jos oppisin, siemen, sinusta,
miten juurtuu juureton, 
niin tekisin metsän kivusta
ja surusta kuutamon.

Aulikki Oksanen


Vuosi sitten tein miehelleni ilkeän jäynän. Laitoin hänelle töihin tekstiviestin: "Menkat alkoi..." Mies vastasi heti mökönaamalla ja pettymystä sadattelevilla sanoilla. Ja siihen minä: "APRILLIA! Vielä on toivoa!"

Oli kiertopäivä 27/28, olin ajatellut malttaa viikonloppuun ennen testaamista. Alavatsaa oli jo joitakin päiviä nippaillut, aavistuksia oli, mutta en uskaltanut luottaa oireisiin. Kun mies tuli töistä, hän alkoi vaatimalla vaatia, että tekisin testin jo samana päivänä. Niinpä sitten ruokaostoksille mentiin apteekin kautta, ostin erityisherkän testin.

Plussa oli selvä ja vahva. Olo oli typertynyt ja tietysti niin hurjan onnellinen myös. Mietin tuon päivän, oikeastaan koko raskauden ajan, tekeekö kohtalo aprillipiloja. Että missä kohtaa tällä kertaa elämä huutaa: "APRILLIA, et sinä mitään vauvaa saa!"

Mutta nyt voin kuin voinkin vauvapalstakonventioita kunnioittaen käyttää tätä: tuossa se aprillipila nyt tuhisee.  

Ja se tuhina on muuten maailman ihanin ääni!

Arki ja surun vaikutukset

Kirjoittamistahdin harveneminen ei johdu siitä, etteikö olisi asiaa. Lähes päivittäin huomaan "kirjoittavani" ajatuksissani, muotoilevani mietteitä valmiiksi lauseiksi. Toki sellainen on ollut minulla tapana jo lapsesta saakka, kun kirjoittaminen on aina ollut luontaisin itseilmaisun kanavani. Blogi muodostui surutyön tekemisen tärkeäksi, kenties jopa tärkeimmäksi, välineeksi, ja välillä suorastaan kaipaan tänne kirjoittamista.

Arki on kuitenkin nyt aivan eri tavalla täyttä kuin vuosi sitten, vaikka Silmu ei mikään erityisen vaativa vauva olekaan. Blogille on vähemmän aikaa. Kaiken kukkuraksi olen jopa päätynyt tekemään hiukkasen osa-aikatyötä nyt äitiyslomalla, sellaista hommaa, jota voi tehdä itsenäisesti aina silloin, kun vauva antaa tilaisuuden. Freelancer kun olen, en uskalla päästää kaikkia lankoja käsistäni kovin pitkäksi aikaa, ja liian hyvin on muistissa se, miten viime syksynä työtilanne oli varsin epävakaa ja tuloni hetkellisesti jopa pienemmät kuin sairauslomalla ollessani.

Tietoisesti olen myös päättänyt kokeilla uudenlaista asennoitumista ajoittaisiin katkeruuspuuskiin ja muihin negistelyihin. Yritän olla tekemättä asioista numeroa, antaa tunteen mennä ohi itsekseen. On ollut tilanteita ja tapauksia, joista olisin ehkä aiemmin vaahdonnut tänne blogiin, mutta nyt olen elänyt ne läpi ilman sanallista käsittelyä.

Arki tosiaan on nyt sitä suloista vauva-arkea, jota viime talvena viiltävästi kaipasin. Päivät koostuvat imetyksestä, vaipanvaihdosta, pepun pesemisestä, ihon rasvaamisesta, kantamisesta, sylittelemisestä, pukemisesta, riisumisesta, vaunujen työntämisestä, hellittelystä ja höpsöttelystä. Ja toki kaikesta normaalista kotihommasta: pyykkien ja tiskien loppumattomasta virrasta koneeseen ja kaappiin, levällään olevien vaatteiden ja tavaroiden järjestelystä, tahmojen ja kurakökkäreiden pyyhkimisestä, jatkuvasta ruuanlaitosta. Esikoisen kuskaamisesta päiväkotiin ja takaisin, hänen kotipäivinään kavereiden tapaamisesta, pelailusta, ulkoilusta, legoleikeistä, mitämäätekisin-marinoiden kuuntelusta, kiukkujen sietämisestä.

Kun ihmisten kokemia suuria suruja tarinallistetaan telkkariohjelmissa tai lehtijutuissa, esiin nousee yleensä se, miten surun seurauksena tavallisen arjen pienet ilot korostuvat, miten niitä osaa arvostaa uudella tavalla. Se on äärettömän kliseistä ja äärettömän totta. Välillä pysähdyn hetkeen ja ajattelen sydän pakahtumaisillani, että tämän haluan muistaa ikuisesti, jonkun tietyn ilmeen tai äänenpainon, Esikoisen hassun lohkaisun tai Silmun ihanan höhötyksen, sen miltä nukkuvan lapsen hengitys kuulostaa, miltä pikkuisen käden päättäväinen ote tuntuu.

Olisi kuitenkin valhetta väittää, että surun vaikutus nykyiseen arkeen olisi pelkästään positiivinen. Kerran menettäneen pelko siitä, että menettää uudestaan, on välillä lamauttava. En voi kuvitella laittavani Silmua päiväunille parvekkeelle, vaikka hän ulkona ehkä nukkuisikin makoisammin. Haluan tsekata hengityksen usein - minun on yksinkertaisesti pakko tehdä niin - ja sisällä se on helpompaa. Helpointa se on, jos Silmu ottaa päikkärit äidin hartiajumien uhallakin kantoliinassa tai -repussa. Tai jos itse vietän sen nukkumisajan tiiviisti vauvan vierellä sängyssä vaikka sitten kirjaa lukien tai nettiä selaten.

Suru ei myöskään tee immuuniksi arjen ärsyttävyyksille. Rähisen ja nalkutan miehelle, huudan Esikoiselle - ja sitten kadun ja poden hirveää syyllisyyttä. Mitä jos se armas puoliso tai rakas lapsi ei seuraavana aamuna herääkään, miksi en hallinnut hermojani, vaadinko kohtuuttomia... Haastan itseäni jatkuvasti: kun kerran olen kokenut lapsen kuoleman, miksi hiillyn ja pulttaan jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta? Tiedän, että olen taipuvainen vaatimaan itseltäni liikaa. Ei suru automaattisesti jalosta ihmistä; välillä tuntuu, että suru on pikemminkin lyhentänyt kuin pidentänyt pinnaani. Kuorma, jota kannan, on keventynyt jo paljon, mutta yhä se painaa tämän kaiken normaalin ja onnellisen arkilastin päällä.

Jokaiselle jotakin

Kirpputorilöytöjä lapsilleni:

Niin se keskimmäinen kulkee arjessa mukana yhtä lailla kuin nämä elävätkin. Joka ikinen päivä ajatuksissani, ja niin sen kuuluu olla. Selviytyminen ja toipuminen eivät tarkoita unohtamista. Se, että joka päivä muistan ja ajattelen, ei tarkoita, etteikö elämä menisi eteenpäin ja olisi tässä hetkessä täyttä ja onnellista.

Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella.