Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

Viime syksy, tämä syksy

Olen elänyt viime lokakuuta, suorastaan ruokkinut, hellinyt ja sylitellyt suruani. Se on ollut väistämätöntä, välttämätöntä, ehdottoman tarpeellista.

Kuitenkin koko ajan on läsnä myös tämä hetki. Silmu, masuvauvaseni, odotukseen liittyvät toivo & pelko.

Ystäväni palautti turvakaukalon. Lainaanhan se vain annettiinkin, elettiin toivossa jo silloin, vaikka uutta raskautta ei vielä saanut yrittää. Olo oli hankala ja vaivautunut. Ei vielä olisi tarvinnut... Olisitte nyt huoletta pitäneet käytössä vielä...  

Kaukalo, johon kiteytyi niin paljon. Siinä olivat kotiinlähtövaatteet valmiiksi kasattuna silloin viime syksynä. Ja viimeisenä kaikista vauvan tarvikkeista kaukalo nökötti makuuhuoneen nurkassa. Monta kuukautta kuoleman jälkeen vielä viestitti pirullista toivoa: vauva tulee, kyllä se vauva vielä tulee.


Posti toi hetki sitten raportin viime viikon äitiyspolikäynniltä:

Kokee tarkastuskäynnit helpottavana. Sovitaan seuraava käynti noin kolmen viikon päähän. Toivoo, että synnytys aikanaan käynnistettäisiin siten, että ainakaan ohi lasketun ajan ei mentäisi. Ennakoi psyykkisen kuorman lisääntyvän ja tämä ymmärrettävää on. Pyritään ainakin täysiaikaiseen raskauteen yli h. 37 viikon. Loppusuoran ratkaisut kokonaistilanteen mukaan. 


Olo on välillä ihan epätodellinen. Silmu elää, liikkuu, potkii. Vaikka viikot kuluvat tahkeasti, raskaus on jo käsittämättömän pitkällä. Kaikki on ollut koko ajan oikein hienosti. Toisaalta se ei tarkoita mitään. Tilanne voi muuttua yhdessä yössä, ilman ennakkovaroituksia. Ja silti se tuntuu ihmeelliseltä: kaikki on hienosti! Ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että onni taas kääntyisi.

Käynnistys voisi olla mahdollista 4-5 viikon päästä. Niin lähellä, niin kaukana. Pitäisiköhän askarrella aamukampa?

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

The last days of happiness

Veikkosen raskauden viimeiset päivät ovat tallentuneet mieleeni hyvin tarkasti. Muistan monia yksityiskohtia, tunnelmia ja tapahtumia niiltä päiviltä.

Ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen kelasin noita päiviä läpi pakkomielteisesti. Olin varma, että jossain kohtaa täytyi olla jotain, mitä olisin voinut huomata. Jonakin niistä päivistä veikkosen olisi pitänyt syntyä, ja koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, minun olisi pitänyt jostakin muusta merkistä tajuta mennä sairaalaan. 

Yhäkin tulee hetkiä, joina syyllisyys nousee pintaan, vaikka keväällä saamiemme lopullisten kuolinsyytutkintatulosten valossa mitään ei todennäköisesti olisi ollut tehtävissä. Kuolema tuli puskista, varoittamatta, äkkinopeasti. 

Nyt vuoden täyttyessä olen miettinyt noita viimeisiä päiviä toisella tavalla. Olen yrittänyt ajatella, että ne minulla sentään ovat, kalliit onnen muistot päivistä, jolloin lapseni oli vielä elossa.

Viimeisten päivien kela alkaa 9.10.2013, päivää ennen laskettua aikaa. Sinä aamuna vessakäynnillä tulee paperiin pyyhkiessä ruskehtavaa verilimaista vuotoa. Olen innoissani: onkohan synnytys käynnistymässä? Laitan miehelle tekstarin töihin: se saattaa syntyä ihan pian! Käyn neuvolassa, siellä terveydenhoitaja sanoo, että hyvältä kuulostaa, varmaan pian käynnistyy. Pissa on puhdas, verenpaineet hyvät, sydänäänet ja liikkeet niin pontevat ja hienot. Tekstiviestittelen kätilöystäväni kanssa, ja hän muistuttaa, että limatulpan irtoamisesta, josta vuotelu todennäköisesti kertoo, saattaa kuitenkin mennä vielä useita päiviä synnytyksen käynnistymiseen. (Aamun jälkeen vuotoa ei sitten enää tulekaan, ei yhtenäkään päivänä ennen sitä, kun olen jo osastolla kuollut vauva kohdussani ja Cytotecit kohdunsuulla.) 

Seuraavana päivänä, 10.10. on laskettu aika. Esikoisen päiväkodissa on isovanhempien tai muun tärkeän aikuisen päivä. Koska esikoisen isovanhemmat ja kummit asuvat kaikki muualla, tärkeäksi aikuiseksi päikkyyn lähtee mukaan oma äiti. Laulu- ja leikkiohjelmaa. Tehtäväpiste, jossa saa sormiväreillä painaa aikuisen ja lapsen kädenjäljet paperille. Jälkikäteen ajateltuna vähän huh huh -hommaa: alle viikon päästä painamme samalla tavalla talteen kuolleen pikkuveljen kädenjäljen. Lähdemme päiväkodista kotiin aamupäivän ohjelmaosuuden jälkeen. Leivomme vierasvaraa. On Aleksis Kiven päivä ja juhlava fiilis. Tekstailen niin ikään viimeisillään olevan ystäväni kanssa, hänen odotuksensa on mennyt jo melko reippaasti yli lasketun ajan. Tsemppaamme toisiamme: ihan kohta, nyt vielä maltetaan ja jaksetaan. 

Perjantaina 11.10. menen yhteen runotilaisuuteen. Pienessä tilassa on liikaa ihmisiä, happi meinaa loppua ja alkaa haukotuttaa. Veikkonen melskaa niin kovasti, että vierustoverinikin huomaavat mahan heilumisen. Esiintyvä kirjailija viittaa jossain vaiheessa tuleviin sukupolviin ja luo samalla lämpimän katseen minuun. Joku kysyy laskettua aikaa, vastaan naureskellen, että eilenhän se jo oli. Illalla on saunavuoro. Sen jälkeen Vain elämää ja liian myöhään valvovan esikoisen villi tanssi olohuoneen matolla. Sanon miehelle (helkutti mitä elämän ironiaa taas tämäkin, mutta todellakin tuona iltana sohvalla niin sanon): "Jos joskus vielä alan tän jälkeen vinkua lisää lapsia, niin muistuta mua siitä, että sitten joutuisin taas juomaan näitä pahoja alkoholittomia kaljoja... Mä niin kaipaan oikeeta saunaolutta!" 

Lauantaina 12.10. menen kahvila-aamiaiselle kahden ystäväni kanssa. Ollaan kaikki niissä fiiliksissä, että seuraavan kerran nähdessämme on vauva syntynyt. "Laita viestiä heti sitten, kun jotain tapahtuu." "Me tullaan heti käymään, kun vaan jaksatte ottaa vastaan vieraita." Käydään päivällä koko perhe Bauhausissa, en kyllä yhtään muista minkä ihmeen takia, ehkä jotain miehen juttuja tai sitten tarpeita uuteen kotiin. Syödään kotona ihanaa basilikalohta. 

Sunnuntaina 13.10. haemme esikoiselle pyörän, jonka kaveriperhe on luvannut lainaksi. Kaksi kesää potkupyöräillyt 3,5-vuotias on pari päivää aiemmin kokeillut leikkipuistossa toisen lapsen polkupyörää ja lähtenyt saman tien polkemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti ilman apurattaita. Kävelemme pitkän lenkin kauniissa syysmaisemassa, pikkuinen poika polkee edellämme. Välillä en pysy miesteni tahdissa, kun supistaa. Iltapäivästä saan uutisen, että ystäväni vauva on syntynyt myöhään edellisenä iltana. Tunnen kateutta: minäkin haluan jo!

(Esikoinen kuvasi hautausmaan veljensä 1-vuotispäivänä.)

Maanantaina 14.10. sää osoittaa kylmenemisen merkkejä. Täytyy tsekata vaatetilanne. Tarvitaan ja hankitaan uusi välivillahaalari esikoiselle. Vastailen töihin liittyviin sähköposteihin. Vaikka olen erittäin tukevasti äitiyslomalla, en friikkutyöläisenä ole koskaan niin totaalisen irti, etteikö neljä päivää lasketun ajan jälkeen viimeisilläänkin olisi joitain asioita roikkumassa. Ja vaikka näiden piti olla onnen muistoja, tähän päivään - ja seuraavaan - alkaa liittyä "enteitä", joista taidan nyt kuitenkin kirjoittaa. Saan kätilöystävältäni tekstarin, jossa hän kyselee tilannetta. Viestittelyn päätteeksi hän kertoo olevansa pian lähdössä lomamatkalle ja heittää jotenkin, että "toivottavasti ennen reissua jo saadaan sieltä iloisia uutisia". Tunnen kummallisen piston: miten niin "toivottavasti iloisia"? Vaikka viestin pointti on tietysti: "toivottavasti uutisia ennen reissua". Uutisethan ovat oletusarvoisesti iloisia. Silti jälkeenpäin tuntuu kummalta, että tuossa kohtaa noin sävähdin. Samana iltana puhun äitini kanssa puhelimessa ja hermostun hieman, kun hän kertoo niin kovasti jännittävänsä puolestani. Enhän voi itse tilanteelle mitään! Ollaan vasta neljä päivää yli, esikoisen odotus meni viikon ja neljä päivää yli. Veikkosen syntymän jälkeen äitini kertoo tuona iltana ajatelleensa kylmäävän ajatuksen siitä, miten suvun kaikki synnytykset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat menneet aina niin hienosti - voiko se hyvä onni ikuisesti jatkua, kääntyykö se jossain kohtaa...

Entisen elämäni viimeisenä päivänä, 15.10., ulkoilemme iltapäivällä koko perhe kaveriperheen kanssa läheisessä leikkipuistossa. Puhumme synnytyksestä, imetyksestä, osastolla olemisesta synnytyksen jälkeen. Esikoisemme ovat samanikäisiä, kaveriperheellä on lisäksi puolivuotias vauva, joten heillä on jo kokemusta siitä, minkä uskomme meitä odottavan muutaman päivän päässä. Sanon ääneen jälleen jotain, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta ja enteelliseltä: "Muuten kyllä jaksaisin odottaa, mutta alkaa hermostuttaa, että jotain menee pieleen, jos istukka brakaa tai tulee joku napanuoraongelma." Ja sitten puhumme siitä, miten äidin elämä on aina huolta. Ja sanon vielä, että vaihtaisin nämä kohtuajan huolet jo mielelläni niihin seuraaviin huoliin, joita sitten kohdun ulkopuolella on. Muistan elävästi hetken, kun istun keinussa ja veikkonen potkii erityisen hurjasti. Oliko hänellä silloin jokin ahdinko? Oliko niissä potkuissa viesti, että nyt pitäisi päästä äkkiä ulos täältä? Illalla kotona liikkeet ovat normaaleja ja tunnen niitä nukkumaanmenooni saakka. Mistä olisin voinut tietää, että ne olivat viimeisiä liikkeitä? Ennen yöpuulle käymistä luen Lapsi matkalla maailmaan -kirjasta merkitsevän lauseen siitä, miten sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat vielä niin lähellä toisiaan.

Seuraavana aamuna tiedän, että yhä ja aina ne ovat.

Tänään

Tiesin eilen jo nukkumaan mennessäni, että yöstä tulee huono. Kun elää yhtä aikaa menetyksen muistoa ja uutta jo pitkällä olevaa raskautta, ei pysty kovin levollisesti käymään unille enkelivauvansa kuolinyönä. Tämän tästä heräsin tarkistelemaan liikkeitä. Aamulla ensimmäinen tunne oli helpotus: se on elossa! Sitten iski kauhu: esikoinen, joka hyvin usein hiippailee aamuöisin sänkyymme, ei ollutkaan vieressämme. Lapsikuolemamaailmassa, jonne vertaistuki on johdattanut, ajatus siitä, että terve 4,5-vuotias yhtäkkiä kuolee nukkuessaan, ei ole hullu eikä mahdoton. Kaikenlaista, ihan kaikenlaista tapahtuu. Uusi helpotuksen hyöky saapui, kun heräilevän esikoisen äänet pian kuuluivat viereisestä huoneesta. 

Vaikka järki kuinka sanoo, että ei päivämäärään liity mitään erityistä kiroa, oli yksi tämän vuosipäivän tunteista pelko. Olen niin kipeästi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Kukaan ei voi luvata, että uusia menetyksiä ei enää koskaan tule, ja se on välillä aivan sietämätöntä. 

Kun olin todennut kaikkien (paitsi sen päivänsankarin) olevan elossa, avasin verhot. Näin ihmeellisen kauniin lehtisateen. Kevyessä tuulessa kieppui kullankeltaisia lehtiä, ne nousivat korkealle, yhä korkeammalle, tanssahtelivat ilmassa. 

Mies lähti töihin, esikoinen vietiin päiväkotiin. Itse olin varmistanut jo aikaa sitten, että tämän päivän saan olla rauhassa kotona - vapaan työläisen aikataulut onneksi joustavat toisella tapaa kuin tavallista kahdeksasta neljään -duunia tekevän. 

Miten kuolleen lapsen syntymäpäivää vietetään? Olin toimeton ja hämmentynyt. Aloin siivoilla laatikoita. Samalla kuuntelin netistä takuuvarmoja märybiisejä. Johanna Kurkelaa: Ja viimein sun matkaan / ei pääse saattajatkaan. / Ja lohtu on mulle / että siellä on kaikki sulle.  Kaija Koota: Ei sua minusta voi erottaa / jäät osaksi mieleni maisemaa. / Kiitos kun olit totta hetken, / nyt mun täytyy tästä jatkaa. / Vierelläni teet loppuretken / vaikka se ois kuvitelmaa.

Päätin toteuttaa terapia-askarteluidean, joka oli tullut mieleeni pari päivää aiemmin. Hain lähikaupan kukkaämpäristä halpoja neilikoita ja ruusuja ja lähimetsiköstä vaahteranlehtiä ja pihlajanmarjoja. Sitten vielä kukkakaupasta oasis-sientä - haastavin osuus, kun kukkakauppaa ei aivan kodin kulmilla ole. Ei siitä nyt aivan sellaista sydäntä tullut, mitä mielessäni visioin, mutta rakkaudella kyhätty kimppu kuitenkin.

Haudalla olimme koko perhe kutakuinkin siihen kellonaikaan, jolloin veikkosta viime vuonna synnytyssalissa hyvästelimme. Oli kaunista. Miestä itketti, esikoinen juoksenteli villisti ympäriinsä, minä olin täynnä outoa tyyneyttä. Viime päivät ovat olleet emotionaalisesti rankkoja, mutta haudalla sain hetkeksi kiinni sisäisestä rauhasta. Tämä on osa minua. Tässä olen nyt, elossa, eteenpäin menossa, kannan surua mukanani ja yhä opettelen sen kanssa toimeen tulemaan. Kuitenkin voin tänä päivänä tuntea raastavien ja tuskallisten tunteiden lisäksi myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. 

Kotona leivoimme kakun, siitä oli ollut esikoisen kanssa etukäteen puhetta. Kakusta tuli isoveljen toiveiden mukainen -  nonparelleilla koristeltu suklaakakku. Esikoinen huolehti, kuka nyt puhaltaa kynttilät, kun sankari ei ole paikalla juhlimassa. Lupasin, että isoveli saa hoitaa tehtävän, ja korjasin, että kynttilöitä ei tule kakkuun useita vaan yksi - tänään on veikkosen 1-vuotispäivä. Hieman höhlä olo oli; toisaalta esikoisen ilo siitä, että juhlittiin synttäreitä, tuntui lämmittävältä ja lohdulliselta. 

Leipomisprojekti (ja etenkin sen tuloksista nauttiminen) venähti varsin myöhään, ja esikoinen hillui sokeripäissään ympäri kämppää normaaliin nukkumaanmenoaikaansa. En jaksanut välittää. Niin ihmeelliseltä tuntuu, että ylipäänsä jotenkin on perhe-elämää ja rutiineiltaan normaalia arkea kyetty sen vuoden takaisen päivän jälkeen jatkamaan. Vaikka kaikki tuntui pysähtyvän, niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lokakuu raskaine muistoineen jatkuu tämänkin päivän jälkeen. Käyn varmasti tulevina päivinä läpi yhä kaikkea sitä, mitä viime vuonna elimme, onhan edessä myös esimerkiksi hautajaisten vuosipäivä. 

Tänään olen kuitenkin ajatellut ennen muuta sitä, että kyse ei ollut vain kuolemasta vaan myös syntymästä. Vuosi sitten saimme ihanan pienen pojan, hetkeksi ja sittenkin myös iäksi. Veikkosemme on aina erottamaton osa perhettämme. Rakkaus on ääretöntä ja vahvaa, ylittää elämän ja kuoleman rajat. 

Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.

Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.

Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.

Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...

Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.