Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.

Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.

Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.

Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...

Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.

Pieni lintuni

On uskomuksia, että lintujen ilmaantuminen ikkunan taakse ennustaa kuolemaa. Minulle linnut tuovat kuitenkin lohdun viestiä. 

Kun palasimme sairaalasta veikkosen kuolemaa seuraavana päivänä, parvekkeelle lehahti talitintti. Se istahti tyhjien vaunujen työntöaisalle. Käyttövaunut odottivat vielä varastossa, mutta pari viikkoa aiemmin oli haettu tuttavilta toiset, jo monessa perheessä päiväunikäytössä kiertäneet vaunut vauvan parvekkeella nukuttamista varten.

Myöhemminkin syksyllä näin talitintin usein, joskus niitä oli montakin. Kerran näytti ihan siltä kuin lintu olisi käynyt kurkkaamassa vaunuihin: eikö siellä todella nuku ketään?

Koko talven vaunut seisoivat parvekkeella. Kangasosat homehtuivat pilalle. Keväällä vaunut heitettiin kaatiskuormaan.  

Lintuja ei enää näkynyt.

Kunnes ihan viime päivinä on talitintti tullut vierailuilleen taas. Pari kertaa se on käynyt istumassa parvekkeella riippuvan muistolyhdyn päällä. 

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,

kun siipi ei enää kanna

ja alla on meren hauta.

Yhtä vähän me tiedämme 

pienestä suloisesta sisarestamme,

yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,

kun he putoavat.

Ihmiselämä ja linnun lento

ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia

ja muistomerkin arvoisia.

Viljo Kajava

Ystäviltä

Elän viime syksyä joka solullani. Paremmalla ajalla haluaisin tännekin vielä kirjoittaa ajasta osastolla synnytyksen jälkeen ja toisaalta veikkosen odotuksen viimeisistä päivistä, joiden lokakuiset päivämäärät alkavat juuri nyt olla käsillä.

Toivon kovasti, että muutkin muistaisivat. Että vointiani kysyttäisiin ei vain raskauteen vaan myös näihin vuosipäivän tuntoihin liittyen.

Ymmärrän toki, että on mukavampaa puhua odotuksesta kuin menetyksestä. Tulevassa näkyy valoa, menneessä pimeää. Tässä hetkessä ne ovat läsnä molemmat puolet.

Toisaalta läheiset ehkä tuuppivat omalla tavallaan eteenpäin. Ehkä heidän luontevin roolinsa onkin olla toivon ruokkijoita. Tätä surua ja ahdistusta kun ei kukaan voi minulta kuitenkaan pois ottaa.

Sain yhdeltä ystävältäni vastikää herttaisen viestin teepaketin kyljessä:

Ja toiselta sain kasan mekkoja, hänen tyttärelleen jo pieneksi jääneitä.

Koot ovat 80 sentistä ylöspäin, joten ensimmäistä kertaa uskaltauduin

kuvittelemaan oman tyttöni yksivuotiaana taaperona, ensiaskeleita

ja ensisanoja tapailevana. Sellainenkin joskus voi meidän perheessä

ihan oikeasti olla, jo ensi syksynä!

Tämä kuukausi on poisnukkuneen poikani kuukausi, mutta mukana se pieni tyttönikin koko ajan möyrii, päivä päivältä kasvaa vahvemmaksi, ilmoittelee itsestään reippain potkuin. Elämän ääripäät niin lähellä toisiaan ja minä, äiti, siinä välissä ihmeissäni kaikesta, aivan kaikesta.

Tapahtui eräänä kauniina syyspäivänä

Se, mitä tapahtui heti kuoleman toteamisen jälkeen, on ollut liian kipeää kirjoitettavaksi. Olen toki elänyt sen päivän uudelleen läpi lukemattomia kertoja. Nyt, kun puut hehkuvat keltaista oranssia punaista, kun on taas lokakuu ja vuosi täyttyy, ajatukset palaavat kuin väkisin synnytyssairaalaan. Ehkä aika on kypsä veikkosen synnytyskertomukselle.

--

"Olen pahoillani, hän on kuollut." Lääkäri nitisti sanoillaan viimeisenkin toivon. Ja tavallaan - nyt jälkeenpäin ajateltuna - se kaikkein kamalin hetki olikin sitten jo ohi. Pahin oli tapahtunut, mitään ei ollut enää tehtävissä. Jokainen sekunti siitä eteenpäin oli jo uutta, täysin muuttunutta elämää.

Lääkärin sanoja seurasivat kyyneleet, epäuskoinen parkuitku, ääneen esitetyt miksi-kysymykset. Nipistelin itseäni ja toivoin herääväni painajaisesta. Kauhuissani tajusin, että en herää. Se oli totta. Täysin käsittämätöntä ja viiltävän totta.

Mies, joka oli oivaltanut asioiden tilan omin silmin ultraruudulta ja puhjennut kyyneliin jo ennen lääkärin lopullisia sanoja, tuli halaamaan. Makasin vielä tutkimuspöydällä. Lääkäri puhui jotain, yritti hakea selitystä ultrakuvasta, mutta ei sitä nähnyt. Muistan hänen maininneen tapauksien harvinaisuudesta. Noin kymmenen, hän sanoi. En ole varma, mitä se tarkoitti, mutta myöhemmin olen yhden näkemäni tilaston perusteella päätellyt, että se oli luultavasti vuosittaisten kohtukuolemien määrä juuri minun sairaalassani. Tuhansia synnytyksiä ja noin kymmenen kohtukuolemaa. V***U, mikä tuuri!

Ja sitten kohta jo istuin asiallisena ja vaiti vastapäätä lääkäriä. Hän kertoi, että lapsi synnytetään normaalisti alakautta. Senhän jo tiesinkin. Olin kyllä kuullut ja lukenut kohtukuolemasta, en sentään elänyt missään pumpulikuplassa, vaikka tuntuikin mahdottomalta ymmärtää, että se oli nyt todellakin osunut omalle kohdalle.

Lääkärin äänensävy paljasti, että hän oli valmistautunut kohtaamaan vastustusta ja perustelemaan asiaa. On ilmeisesti tyypillistä, että äidit kauhistuvat ajatusta alatiesynnytyksestä ja vaativat sektiota. Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, ajatus alakautta synnyttämisestä olisikin varmasti ollut pelottavampi. Olin sen kuitenkin jo kerran kokenut, olin valmistautunut kokemaan se uudestaan. Minulle oli tavallaan lohdullistakin, että sen sentään saisin ja voisin vielä tehdä, ponnistaa lapseni maailmaan, suoraan kohdusta hautaan. En tarvinnut vakuutteluja ja perusteluja.

Myöhemmin muutamat ystävät ja tutut olivat yllättyneitä kuullessaan, että synnytin veikkosen alakautta. Minä olin yllättynyt heidän tietämättömyydestään. Kauhistelut - "mitä ajattelit, kun kuulit, että sun pitää vielä synnyttää?", "miten sä pystyit siihen?" - tuntuivat loukkaavilta. Ei, kamalinta ei ollut se, että minun piti synnyttää kuollut vauva. Kamalinta oli kuolema, rakkaudella odotetun lapseni kuolema.

Lääkäri sanoi, että voimme joko jäädä heti osastolle tai mennä yöksi kotiin ja palata sairaalaan seuraavana aamuna. En missään nimessä halunnut lähteä kotiin, tuntui turvallisemmalta täristä shokissa sairaalan seinien sisässä. Kello oli vasta aika vähän aamulla, esikoinen voisi olla päiväkodissa viiteen. Soitimme suru-uutiset vanhemmillemme ja järjestimme esikoisen hoidon. Tuntui mahdottomalta pyytää apuun ystäviä, joiden kanssa olimme etukäteen hoidosta sopineet. Tilanne oli niin kovan luokan force majeure, että oli omien vanhempiemme paikka tulla apuun töistään huolimatta välimatkan takaakin; iltapäiväksi ehtisi anoppi, illaksi ja yöksi minun äitini. 

Siirryimme osastolle. Käytävällä näin kätilön, joka oli liian iloisesti ottanut minut vastaan tullessani synnytysvastaanottoon, ollenkaan raukka tajuamatta huolta, jonka vallassa olin. "Ei hätää", hän oli rauhoitellut minua, kun sydänkäyrä piirsi vain omaa sykettäni. 

Osastolla makasin sängyllä lamaantuneena. Mies itki taukoamatta, itse en pystynyt edes itkemään. Jossain vaiheessa ensimmäinen Cytotec laitettiin kohdunsuulle, joka oli jo 1,5 senttiä auki, vaikka loppuraskauden harjoitussupistelut olivat olleet varsin lempeitä. Miten lähellä spontaani käynnistyminen olisi voinut olla, miten se olisi vääjämättä muutaman päivän kuluessa luultavasti tapahtunut... 

Mies haki kahvia itselleen ja toi minulle Marianne-pussin. Vaimolle sokerilohtua suruun, murtuneen miehen kömpelö ele. Jossain vaiheessa sain kai ruokaa. Söinköhän sitä? Söikö mies jotakin? Ei muistikuvia.

Esikoisen synnytyshoitoavuksi aiemmin kysytyltä ystävältä tuli tekstiviesti: "Eikö vieläkään mitään merkkiä..? :)" Myöhemmin hän kertoi vastauksen saatuaan lähteneensä välittömästi töistä kesken päivän, järkytykseltään hän ei ollut voinut enää keskittyä mihinkään. Muille ystäville en vielä uutista ilmoittanut, halusin saada lapsen ensin maailmaan.

Oli jotain verilimaista vuotelua ja menkkamaista jomottelua, ei vielä kunnon supistuksia.

Vähän väliä kätilö kävi huoneessa. Haluatteko tavata sosiaalityöntekijän, psykiatrisen sairaanhoitajan, sairaalapastorin? Emme halunneet. Ja hetken päästä taas. Jos haluatte puhua papin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa... Saimme Käpy-kansion, jota emme avanneet ennen kuin muutamia päiviä myöhemmin kotona.

Toisen Cytotecin laittamisen jälkeen kätilö kysyi, olenko ollut lainkaan jalkeilla, se kun voisi edistää käynnistymistä. Aaaa, niiiin, joooo. Eivätpä olleet aktiivisen synnytyksen opit kovin kirkkaasti mielessä sillä hetkellä. Päätimme lähteä kävelemään ulos, aurinko paistoi, ruskankirjavat puut olivat uskomattoman kauniita. 

Kävelimme kahvion läpi, kaipa mies haki taas kahvia itselleen. Lööpeissä kerrottiin Salossa kerrostalon pihalle hylätystä vauvasta. KIITOS ELÄMÄ, OLET HELVETIN REILU!

Ulkona sairaalan läheisessä puistikossa koin kummallisen voimahetken. Olen siitä kirjoittanut tänne ennenkin. Päälläni oli edesmenneen mummuni poncho, ja ajattelin hänen suruaan. Hän menetti vauvan myös, selvisi siitä. (Ja sekin kohtalonyhteys, mikä kävi ilmi myöhemmin - tuo kaunis syksyinen päivä oli myös kyseisen vauvan, isäni enkeliveljen, syntymäpäivä.) Siinä hetkessä ollessamme supistukset alkoivat. Heti ankarina ja säännöllisinä. Lähdimme oitis takaisin sairaalaan.

Mies huikkasi heti osastolle päästyämme kätiölle, että nyt pitäisi antaa vaimolle epiduraalia. Vaihdoin sairaalavaatteet ylle, pääsimme saliin, anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kaikki kävi hirvittävän suoraviivaisesti ja nopeasti. Anestesialääkäriä odotellessa mölisin synnytyslaulua ja mies hieroi selkääni. Lapsivesi meni. Kivut olivat hurjat. 

Anestesialääkäri ei sanonut mitään, ei pahoitteluja eikä osanottoja. Sen sijaan hän hymyili! Mikä moukka idiootti dorka! Eikä epiduraali edes tuonut armahdusta kivuista, se tehosi vain toispuoleisesti. Tartuin ilokaasumaskiin. Hönkäilyn välissä selitin miehelle, että tää on hyvää kamaa ja en muuten enää ikinä edes yritä synnyttää ilman ilokaasua. (Todellakin, jopa kesken synnytyksen siis ajattelin, että se ei ole viimeinen kerta, että vielä minä tulen tänne uudestaan!) Aika tuntui menevän pikavauhtia: melko pian tunsin ponnistamisen tarvetta ja olin varma, että joutuisin vielä pidättelemään. Kätilö kuitenkin antoi luvan, ja käsittämättömän helposti ja nopeasti parilla-kolmella ponnistuksella syntyi kaunis poikavauva nyrkki poskellaan. Sillä tavalla hän oli kohtuuni nukahtanut, oma käsi tyynynään.

Euforinen tunne viimeisen ponnistuksen jälkeen oli hämmentävä. Se sama suunnaton helpotus kuin esikoisenkin synnytyksessä: nyt se tulee sieltä, ihan kohta tämä on ohi. Ja sitten taas salamannopea leikkaus todellisuuteen: en saakaan palkintoa, saan kuolleen lapsen.

Mies itki taas, minulta ei aamun jälkeen ollut tullut kyyneliä, olin suojaavaan shokkiin kääritty. Sain veikkosen rinnalleni. Hän oli niin kovasti veljensä näköinen, pitkäselkäinen, kultatukkainen, ihan lämmin, kammottavan hiljainen... Tuttu, oma, ihana.

Aloin täristä holtittomasti. Pidin veikkosta tiukasti sylissäni ja koko kroppani tärisi kauttaaltaan.
Joskus synnytyksen jälkeinen tärinäreaktio yhdistetään epiduraalin vaikutuksen loppumiseen, mutta ajattelen itse, että kyse saattoi kohdallani juuri tässä synnytyksessä olla ennemminkin traumaattisen kokemuksen purkautumisesta alkukantaisella tavalla. (Tämän luontaisen reaktion pohjalta on kehitetty TRE-terapia, jota hieman vastahakoisena kerran kokeilin loppusyksystä. Harjoituksen yhteydessä aloin itkeä ja sen jälkeen olo oli rentoutunut, joten ei ollut lainkaan hullumpi konsti, vaikka en toiste sitten kokeillutkaan.)

Siinä lapseni oli sylissäni, juuri syntyneenä. Varmaan jokainen kohtukuolemaäiti odottaa tuossa hetkessä vielä sitä pientä ihmettä. Oma kiivaasti kohoileva rintakehäni sai aikaan harhan: näytti melkein siltä kuin veikkonenkin hengittäisi. Ajattelin seuraavan päivän riemunkirkuvia otsikoita: KUOLLEEKSI JULISTETTU VAUVA HERÄSI HENKIIN! Mutta ei, ei sitä ihmettä tapahtunut.

Veikkonen lepäsi rinnallani, varovaisesti silittelin häntä. Jälkeenpäin mies on usein kuvaillut tilannetta: miten hänestä tuntui kummalta ja toisaalta lohdulliselta, että täytin sen painostavan hiljaisuuden juttelemalla veikkoselle siitä, miten häntä odotimme ja miten hän nyt ei tullutkaan luoksemme ja miten häntä rakastamme, vaikka hän on poissa. Höpötin kuulemma aivan tauotta, en tiedä yhtään kuinka kauan. Aika oli yhtä aikaa nopea ja täysin pysähtynyt.

Kätilö pesi, punnitsi ja mittasi veikkosen. Painoimme käden- ja jalanjäljet muistoksi, leikkasimme hiustupsun talteen. Puin veikkosen itse. Vaipan laittaminen jotenkin huvitti - mihin kuollut sellaista tarvitsee. Sitten istuin tovin keinutuolissa veikkonen sylissäni. Olin juuri synnyttänyt lähes 4-kiloisen vauvan ja istuin noin vain! En ollut saanut yhtään tikkiä, niin nätisti veikkonen tuli maailmaan.

Miestä ahdisti, hänellä oli kiire tilanteesta pois. Hyvin lyhyeksi hetkeksi hänkin kuitenkin otti poikamme syliin. Kyynelsilmin sanoi vain: "Heippa."

Veikkonen peiteltiin pahvilaatikkoarkkuun virkatun villapeiton alle. Kätilö asetti vaaleanpunaisen neilikan hänen rinnalleen. Silitimme poskea vielä kerran, otimme viimeisen valokuvan.

Sitten veikkonen kannettiin pois. Ikkunan takana aurinko oli laskenut, kuulas syyspäivä pimentynyt illaksi.

Miltä tuntuu, kun yhdeksän kuukauden odotus päättyy kohtukuolemaan?

Kutakuinkin tältä:

olen mikroaaltouuni jossa popcornit poksahtelevat

olen kassissa hölskyvä vissypullo

pienten pyrstöjen läiske akvaariossa
perhosen siipien räpytys riisipaperivarjostimessa

olen lato jonka seiniin lumipallot tumpsahtelevat
sisältäpäin soiva rumpu, rytmit biitit fillit
pinkeäksi viritetyllä kalvolla

olen kenttä jolla yksinäinen futaaja höntsää iltaisin

           olen satoa lupaava maa                            

                                                                                             kunnes   

                                                                                                         hallayö

ja olen suljettu säkki kivenmurikoita täynnä

pysäytyskuva ja jumiin jäänyt PAUSE-nappula

olen hiutuneiden nauhojen varassa keikkuva ruumisarkku

ja voimattomuus kantajien käsivarsissa
olen Kuollutmeri, tukahtunut aalto

surun paino onnen kuoressa

olen hauta

ja haudan armahtamaton hiljaisuus

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Aamulla käänsin keittiön seinäkalenterin sivun ja tunsin inhottavan muljahduksen rinnassa. Nyt alkaa surukuu, ensimmäisen vuoden täyttymisen kuu. Tuskakuu, muistojen painosta raskas kuu.

Sitten menin töihin enkä muutamaan tuntiin ehtinyt ajatella suruja enkä pelkoja. (Vähäsen se "työ on terapiaa" -juttu nyt kumminkin toimii.)

Iltapäivällä oli ultra. Kaikki oli kunnossa, saimme monta ihanaa kuvaa, joissa vauva on niin oman ja tutun näköinen. 

Kun ajelimme ultrasta kohti päiväkotia hakemaan esikoista, se iski taas: lokakuu! 

"Kato noita puita, kato noita värejä", hoin miehelle. 

"Mitä niistä?" 

"Ai mitä niistä?! Nyt on lokakuu!"

"Niin, nyt on se kuu."


Olen viime aikoina monena yönä tai varhaisena aamuna herännyt pakokauhuiseen tunteeseen. Elän tätä raskautta, kamalaa menettämisen pelkoa, ja samalla sitä edellistä, traumaattista muistoa aamusta, jolloin liikkeet olivat lopullisesti vaienneet.

Vuodenajan vaikutus tunteisiin on tuntunut jo pitkään, mutta kuukauden vaihtuminen tekee tuskan vielä konkreettisemmaksi. Nämä olivat ne viimeiset viikot, viimeiset päivät. Entisen elämäni viimeiset päivät. Ja vaikka en tahtoisi tai jaksaisi, ne päivät elän nyt väistämättä läpi uudelleen.

Kävelin sunnuntaina hautausmaalla tunnin ympäriinsä.

Löysin mm. tämän mietiskelevän enkelin.