Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Taiteen osumatarkkuus

Ensimmäisen vuoden ajan etsin koko ajan merkkejä, löysin etsimättäkin. Peilasin kaikkea luettua, kuultua, koettua ja aistittua suruani vasten.

Joskus melkein kaipaan sitä syvempien merkitysten pohjavirtaa, joka tuolloin niin vahvasti päivissäni läiskyi. Tietysti olen onnellinen tästä pisteestä, jossa nyt olen. Olen onnellinen, että nyt ei ole vuosi 2014, jolloin tahkosin surutyötä askel eteen ja harppaus taakse kerrallaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että nykyään arjen pyörteet vievät liikaakin mukanaan ja elämän ihmeellisyys ja suuri kaikkeus kaikkinensa jäävät lelukasoihin ja soppakattilan pohjalle, rutinoituneen puistoreitin varrelle näkymättömiin.

Onneksi on kirjallisuutta, musiikkia, taidetta.

Ron Mueckin hyperrealististen veistosten näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on yksi kesän näyttelytapauksista. Kaikissa näyttelystä kertovissa lehtijutuissa kuvataan jättimäistä vauvaa. Kosteat raollaan olevat silmät ja nyrkkiin puristuneet kädet kertovat vauvan olevan elossa, juuri maailmaan tullut. Minua kuitenkin kylmää vauvan asento. Se makaa niin suorana, etenkin jalat ovat mielestäni elävän vastasyntyneen jaloiksi liian suorat. Minulle tuo jättivauva, liikkumaton suora vauva, vaikka vain kuvista nähtynänikin, tuo mieleen Veikkosen makaamassa rintani päällä. Samalla tavalla vähän kyljellään Veikkonen siinä makasi. Näin myös Facebookissa erään tutun ottaman kuvan kahdesta lapsestaan tuon vauvaveistoksen edessä. Minulle sellainen kuva latautuisi aivan hurjilla merkityksillä, olkoonkin, että jättivauva on tyttö.

Hesarissa oli vastikää arvio näyttelystä, ja siinäpä sitten olikin yllättävä "merkki" tai "viesti", tärkeä päivämäärä:

Luulen, että nämä taideteokset on kaikesta kammottavuudesta huolimatta mentävä itse katsomaan.


Kirjoista on myös viime aikoina seuloutunut silmiin erityisen sattuvia kohtia:

"Tai sitten se tavallinen lokakuun yö, jossa liikkuu, kiihtyy ja katoaa satunnaisten ajovalojen maailmankausia; jossa toisinaan havahtuu siihen, että on syystä tai toisesta ristinyt kätensä."
(Kristian Blomberg: Valokaaria)

"Se oli kahdestoista kerta, kun Iisakki merkkasi raamattuun; syntymäpäivänään kuolleen elämäkerta oli kirjoitettu kerralla kokonaan: se oli ehyt ja tiivis. Kunpa ei olisi enää tarvinnut kajota siihen luetteloon, sillä jäljellä oli vain ristin tekoa."
(Lauri Viita: Moreeni)

Loppuun laulu bändiltä, joka on aiheuttanut minulle inhon ja ärtymyksen väristyksiä nimellään (ja kun musadiggarikaverit hehkuttavat ja peukuttavat somessa - minusta on vain niin kertakaikkisen kornia tykätä lasten hautausmaasta). Tämä biisi nyt sitten kuitenkin kaikessa makaaberiudessaan kolahtaa.

siellä on haju ja kostea maa

siell' on iho hiukset ja luut

mut kuoleman kohdusta maan alta

niistä versoo uudet puut

Olemassaolon todistus

Muutamissa kohtalotovereiden blogeissa on kerrottu kansalaisaloitteesta, jolla pyritään muuttamaan lakia niin, että vanhemmilla olisi oikeus halutessaan nimetä kuolleena syntynyt lapsensa virallisesti ja saada hänen tietonsa väestörekisteriin.

Janna Rantala perustelee asian tärkeyttä niin hienosti Helsingin Sanomien kolumnissa, että tyydyn nyt vain linkkaamaan sen tähän ja jättämään omat jorinat vähemmälle.

Minun lapseni oli olemassa. Hän on olemassa ajatuksissani ja muistoissani päivittäin. Olisipa liikuttavaa ja lämmittävää, jos yhteiskuntakin viimein hänen olemassaolonsa tunnustaisi.

Joskus tuntuu hölmöltä aina kuvata tuota kiveä. Ja toisaalta kiven kuvaaminen on tärkeää ja terapeuttista - kun ei muutakaan ole. Vuodenkierron vaiheet hautausmaalla tuovat lohtua: aika kulkee, aika auttaa. Kaksi pientä orvokintainta, jotka haudalle vapun kynnyksellä istutin, ovat ilman hoitoa villiintyneet suorastaan pöyhkeään kukoistukseen. 

Huolenharmaat lasit

Vaaleanpunaiset lasit, niistä aina puhutaan - siitä, miten ne menetyksen myötä on riisuttu silmiltä. En tunnusta äitiyteni tiellä koskaan kulkeneeni aivan pinkit lasit pupilleilla. Huoli on ollut joka kerta läsnä plussatestistä lähtien. Huoli on osin varmasti luonteesta kumpuavaa, paljolti myös sosiaalista perintöä. Äidiksi tulemisen myötä olen tunnistanut ihan uudella tavalla oman äitini huolen, miten se on välillä yliampuvaa, tukahduttavaakin, kun kaikessa hauskassa näkyy heti myös jokin vaarallinen ja pelottava puoli. Olen huomannut toistavani samaa kaavaa ja ollut siitä ärtynyt ja ahdistunut.

Yhtä kaikki - olin siis huolikeskeinen äiti jo ennen menetystä. Jo Esikoisen raskausaikana riiputin mukana "jos kaikki menee hyvin" -sivulausetta. Kun vauva sitten oli syntynyt, tarkkailin alvariinsa hengitystä. Kun Esikoinen oli taapero, hermoilin koko ajan kiipeilyjä, juoksenteluja, betonilattioita ja portaita. Tunnen monia rennompia äitejä, jotka eivät samalla tavalla näytä jatkuvasti skannailevan maailmaa mahdollisten vaarojen varalta. Ja kuitenkin se huoli varmasti jollakin tavalla jokaisen äidin elämässä mukana läikähtelee. Oppiapa itsekin elämään niin, että se ei olisi päällimmäisenä!  

Välillä mietin, mikä on normaalia huolestunutta Ulpukkaa ja mikä Veikkosen kuoleman varjoa. Elämä on ihanaa ja onnellista, mutta huolesta en kuitenkaan osaa päästää irti. Silmun odotuksesta en muista oikein muuta kuin sen jäätävän pelon. Vauvavuotta huoli varjosti välillä synkästi. Ja yhä se on läsnä; jokaisesta flunssasta, pään kolautuksesta, väärään kurkkuun vedetystä ruuanmurusta huoli kasvaa silmänräpäyksessä valtaviin mittasuhteisiin. Taaperoikä on ihana ja niin äärettömän stressaava. Herkeämättä saa vahtia.

Huolissani olen myös Esikoisesta. Jokainen vatsa- tai pääkipu, pituuskasvun poikkeama käyrältä aiheuttaa pelon vakavasta sairaudesta. Kun mies ja Esikoinen olivat talvella lumilautailemassa ja en saanut miestä kiinni puhelimella koko päivänä, en pystynyt häätämään päästäni kuvia onnettomuudesta, ambulanssikyydistä, leikkaussaliin kiidätettävästä lapsesta. En, vaikka tiesinkin, että todennäköisin selitys on akun loppuminen puhelimesta - kuten olikin.

On raskasta elää näin. Puheluita terveyspalveluiden neuvontaan, päivystykseen, myrkytystietokeskukseen. Googlauksia googlauksen perään, avautumisia vertaistukikavereille. Kaikki on hyvin, keskity tähän hetkeen -mantroja, hengitysharjoituksia, yrityksiä irtaantua stressikäytöksestään liikunnan, tyhjän TV-viihteen, kirjan tai (hah) jopa trendikkään aikuisvärityskirjan avulla. Enkö jo saanut elämältä suuren opin: pelko ei suojaa miltään. Vaikka kuinka pelkään ja panikoin, mitä vain voi tapahtua.

Ehkä tarvitsisin ammattiapua. Ehkä jo tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. Välillä surun haipuminen taka-alalle hiljaiseksi haikeudeksi hämää. Ajattelen toipuneeni, selvinneeni, mutta matka on sittenkin kesken. Koen tehneeni paljon aktiivista surutyötä, esimerkiksi tämän blogin muodossa, mutta työstettävänä onkin surun sijaan vielä runsaasti huoleen (kenties traumaan?) liittyviä asioita.

Silmun puolitoistavuotisneuvolassa viime viikolla sain terveydenhoitajalta neuvolapsykologin puhelinnumeron. Juuri nyt tuntuu, että en halua soittaa, kyllä tämä tästä kuitenkin, koko ajan mennään parempaan suuntaan. Mutta jos jonakin toisena päivänä tuntuu taas toiselta, kesän värikkäässä kirkkaudessa aivan liiaksi huolenharmaalta, minä soitan.

(kuvat: Pixabay)

Katselukokemus: Edes puoliksi äiti

Minulle tarjottiin mahdollisuutta katsoa dokumenttielokuva Edes puoliksi äiti. Elokuva ei ole päässyt julkiseen levitykseen sen vuoksi, että sen aihetta, kohtukuolemaa, pidetään niin marginaalisena. Elokuvan tekijät etsivätkin nyt tilaisuuksia esittää elokuvaa ihmisille, joita aihepiiri omakohtaisesti koskettaa. Toivottavasti bloggaukseni on avuksi tässä pyrkimyksessä.

Edes puoliksi äiti on siis dokumenttielokuva siitä, miltä tuntuu olla äiti ilman lasta. Elokuvassa esiintyy kaksi kohtukuolemalle lapsensa menettänyttä äitiä, Emilia ja Maria. Emilian menetyksestä on jo muutama vuosi aikaa, ja hän on saanut kuolleen vauvan jälkeen kaksi elävää lasta. Marian suru on tuoreempi. 

Vaikka nykyisessä elämäntilanteessani olen lähempänä Emiliaa, Marian tarina tuli enemmän iholle. Se paljas, raaka, vereslihaisentuore suru, joka Marian kautta välittyi, on minullakin kuitenkin yhä voimakkaasti muistissa. Viha, katkeruus ja lohduttomuus, ne kaikkein mustimmat tunteet, tulevat Marian suulla ja tyhjillä kasvoilla kerrotuksi.

Emilian tarina tuo elokuvaan lohdun ja toivon perspektiivin: elämä jatkuu, tyhjään syliin syntyy uusia pieniä tuhisijoita. Yllättäen tämä monien kohtukuolemaäitien - myös minun - kokema ihana lohtu on kuitenkin samalla elokuvan kirpaisevin juonne: en usko, että olisin itse tuoreessa surussani pystynyt katsomaan kuvia elävän vauvan kipristelevistä varpaista tai kastejuhlista. Siinä kohdassa, kun surin kuollutta lastani enkä tiennyt, saanko koskaan enää uutta vauvaa, ihan kaikki vauvoihin liittyvä oli äärimmäisen tuskallista. En pystynyt lukemaan esikoiselle Pupu Tupuna neuvolassa -kirjaa, koska itketti liikaa. Kun uutisissa kerrottiin synnytysosastojen lakkauttamisista ja näytettiin kuvituskuvana lasikopassa nukkuvaa vauvaa, oli pakko vaihtaa kanavaa. 

Joskus mietin myös, miten vaietuiksi jäävät ne elämänkohtalot, joissa sitä uutta lohtulasta ei synny. Joillekin menetetty vauva todella jää ainoaksi lapseksi. Silti selviytyminen on mahdollista, muilla keinoilla. Sellaisia tarinoita olisi tarpeen kertoa julkisestikin enemmän. Elokuvan loppukohtauksessa onneksi esiintyy Emilian sijaan Maria, hivenen jo alun kuvista voimaantuneena, surussaan tärkeän oivalluksen tehneenä. Loppukohtaus välittää tarvittavan viestin siitä, että surun kanssa voi oppia elämään ja että äitiys on jotakin sellaista, mitä edes lapsen kuolema ei vie pois. 

Molemmat elokuvan naiset ovat kohdanneet kohtukuoleman esikoista odottaessaan. Elokuvan nimikin viittaa ainokaisen menettämiseen. Minä olin jo valmiiksi äiti; sairaalasta tyhjin sylein palatessamme meitä oli vastassa 3,5-vuotias poikamme. Silti meidän perheemme suru oli ihan yhtä suuri.

Dokumentissa rajaus esikoisen menettäneisiin äiteihin toimii kuitenkin hyvin; kuten nimi kertoo, elokuvassa on paljolti kyse juuri siitä, miten olla äiti, kun ei ole lasta hoivattavana. Meillä toisen/kolmannen/n:nnen lapsen menettäneillä kokemuksessa on taas omat sävynsä: sisaruksen suru vanhempien surun lisäksi ja haasteet jaksaa olla äiti elävälle samalla, kun suru kuolleesta on viedä kaikki voimat.

Elokuvan oivaltavinta antia ovat kohtaukset, joissa Emilian ja Marian tiet ikään kuin toisistaan tietämättä risteävät. Vaikka kohtaukset tietysti ovat rakennettuja, ne kuvastavat hyvin sitä, miten näkymätöntä kohtukuoleman suru on ja miten emme ulospäin voi tietää, millaisia tragedioita viereisessä kahvilapöydässä istuva tai leikkipuistossa iloisesti lastensa kanssa touhuava äiti on joutunut kohtaamaan. 

Uskon, että kohtukuoleman kokeneet löytävät elokuvasta valtavasti samastumispintaa. Etenkin Marian kertojanääni on minun korvissani kuin jonkinlaista kollektiivista kohtukuolemapäiväkirjaa; niin tuttuja, omakohtaisesti läpikelattuja, vertaispalstoilla moneen kertaan jaettuja Marian ajatukset ovat.

Mielestäni elokuvalla olisi myös paljon potentiaalia valottaa tavan tallaajille, millaisesta elämänkokoisesta surusta kohtukuolemassa on kyse. Edes puoliksi äiti puhuu kohtukuolemasta rehellisesti ja sopivan koruttomasti. Toivottavasti elokuva vielä pääsisi levitykseen esimerkiksi Yle:lle. 

Elokuvan tekijöille pointsit vaikeaan aiheeseen tarttumisesta ja Emilialle ja Marialle kiitos rohkeudesta antaa kasvot kohtukuolemalle!

(Kuvat still-kuvia elokuvasta Edes puoliksi äiti)

3 X kohtaaminen

Blogi nukahti talviuneen. En voi luvata, että tämä tästä kovin virkeäksi heräisi nytkään. Välillä on ajatuksia, joista tekisi mieli kirjoittaa. Välillä aloitan, mutta tekstit jäävät kesken.

Tunnisteissa on sana kohtaamattomuus. Se oli hyvin tavallinen tunne ensimmäisen vuoden aikana, usein vielä toisenkin. Tietyissä tilanteissa ulkopuolisuus, tämä erilainen äitiys, olemiseni syvärakenteihin pesiytyneen surun aikaansaama erillisyyden tunne on yhä läsnä.

Kuitenkin nyt on aika lisätä listaan sana kohtaaminen. Ihania kohtaamisia on ollut koko matkan ajan, ja niitä on edelleen näin 2,5 vuoden jälkeen, kun Veikkonen enää harvemmin tulee ihmisten kanssa puheeksi.

Tässä muutama viimeaikainen kohtaamisen hetki, jotka haluan tallettaa ja jakaa:

1. Junan leikkivaunussa tunnistan yllättäen kohtalotoverin. Olemme keskustelleet samassa nettiryhmässä, emme ole koskaan kohdanneet oikeassa elämässä. Kuitenkin tunnistamme heti toisemme, pienestä profiilikuvasta, pähkinälapsen nimestä, onko siinä jotain muuta myös... Jotain, mikä ei näy, mutta toiselle samanlaiselle sittenkin näkyy, häivähdys silmissä..? Kohtaaminen pistää miettimään, miten meitä menettäneitä äitejä istuu hiekkalaatikoiden reunoilla, tungeksii rattaiden kanssa lastentapahtumissa, miten joskus läsnä voi tietämättäkin olla toinen, joka on kulkenut saman tuskan läpi.

2. Ystävä kysyy suoraan ja yhtäkkiä, kesken arkisten lapsijuttujemme, miten koen Veikkosen tänään. Millaista suru on nyt, miten se vaikuttaa elämääni. Tuntuu hyvältä sanoa, että ei suru enää niin paina. Mukana se on, mutta sen kanssa on jo tuttua, helppoakin elää. Ja että muita varjoja sitten kuitenkin on: jatkuva huoli, ajoittain lamaannuttavaksi kasvava menettämisenpelko, säröinen luottamus elämään. Ja aivan kuin se huoli hetkeksi kevenisi, kun sen saa ääneen sanottua. Tuntuu naurettavalta yhtäkkiä ravata tarkkailemassa päiväunia nukkuvan lapsen hengitystä, kun ystävän samanikäinen taapero porskuttaa puolet pitemmät unet rattaissa ulkona ilman, että häntä käydään kertaakaan kurkkaamassa. Jospa hiukkasen ystäväni terveestä elämänluottamuksesta tarttuisi minuunkin...

3. Mieheni 88-vuotias vaari tulee yllättäen sukupäivällisellä luokseni ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, että ei osannut silloin lapsemme kuoleman jälkeen sanoa mitään. "Se oli liian vaikea, liian kamala asia", hän sanoo ja pyyhkii kyyneliä silmistään. Ja olen aivan häkeltynyt ja en osaa muuta kuin hipaista olkapäätä ja kuiskata lähes ääneti "kiitos".

Lapsiluku

Luonnoskansiosta heinäkuulta 2015

Huomaan miettiväni tarpeettoman paljon sitä, onko se lapsiluku täynnä vai ei. Heti pian Veikkosen kuoleman jälkeen ajattelin suorastaan uhmakkaasti, että haluan vielä monta lasta. Halusin haistattaa pitkät entiselle rationaalisuudelleni: pois järkisyyt, taloudellisten ja henkisten resurssien punnitsemiset, lapsia lapsia lisää lapsia niin paljon kuin sydän sanoo! Halusin ikään kuin antaa köniin kuolemalle: yhden veit, mutta lällällää, minäpä synnytänkin lisää entistä enemmän!

Olen pyöritellyt myös ajatuksia "särkymävarasta". Mitä jos vielä menetän? Ja kuitenkin niin omakohtaisesti tiedän, että ei kukaan toista korvaa. Tiedän senkin, että lisää onnea ja rakkautta tarkoittaisi myös lisää maailman tuskaisinta äidin pelkoa. Ehkä sellaista hallitsemattomuutta, että se olisi jo valmiiksi huolta pursuavalle sydämelleni liikaa.

Päätöstä suuntaan tai toiseen ei tarvitse tehdä nyt. Sitähän olen täällä blogissakin usein julistanut. Ikä asettaa jonkinlaiset raamit, mutta vielä on pelivaraa useamman vuoden verran. Olen endometrioositaustastani huolimatta tullut kohtuullisen helposti raskaaksi, joten uskallan ajatella, että se osuus hommasta voisi vielä onnistua. Olen alle kolmevitosena ehtinyt synnyttää kolme lasta; jotkut ikäiseni ja vanhemmatkin kaveripiiristä vasta hoivailevat tai odottavat esikoistaan.

Tammikuu 2016

Ajatukset ovat kesästä muuttuneet. Kalenterin välissä on hormonikierukkaresepti ja kalenterissa varattuna aika sen asennukseen. Lopullisia päätöksiä en toki vieläkään halua tehdä, voihan mieli muuttua tai elämässä tapahtua yllätyskäänteitä. Kuitenkin nyt tuntuu, että tämä perhe on oikein hyvä näin. Voimavarojen, jaksamisen, turvaverkkojen, rahan, asumisen näkökulmat puhuvat kaikki sen puolesta, että kaksi elävää lasta on meille sopiva määrä. Vauvakuumetta en pode, ja ajatus siitä, että olisin joskus vielä raskaana, on pelkästään ahdistava. Ajatus on jopa siinä määrin ahdistava, että olen kuukautiskierron palattua ruvennut hysteerisesti pelkäämään vahinkoraskautta. Imetän Silmua yhä ja varmaankin sen takia kierto on ollut epäsäännöllinen. Muutamatkin paniikkitestit olen tehnyt, ja yhden viivan ilmestyminen tikkuun on aiheuttanut syvän helpotuksen huokauksen. Tuntuu vapauttavalta saada kondomia varmempi ehkäisy, vaikka hieman jännittääkin palata hormonaalisen ehkäisyn käyttäjäksi liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kierukka sopii.

Tuntui jollain lailla pysäyttävältä kirjoittaa ehkäisyneuvolan esitietolomakkeeseen raskauksia 4, alatiesynnytyksiä 3. Se on aika paljon, se on enemmän kuin mitä koskaan kuvittelin kokevani silloin, kun lapsiasia elämässä tuli ajankohtaiseksi.

Välillä mietin, iskeekö vauvakuume Silmun kasvettua hieman isommaksi. Sitten kun imetys (joskus hamassa tulevaisuudessa) loppuu? Saanko muutaman vuoden päästä neljänkympin kynnyksellä ikäkriisin ja nyt-vielä-yksi-vauva-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä-kohtauksen? Toisaalta tiedän, että haaveellisen haihattelevista puolistani huolimatta olen sen verran rationaalinen, että en kovin helposti enää antautuisi vain vauvakuumeelle. Vauva on vauva vain hetken; on haluttava myös yksivuotias vauhtitaapero, pari-kolmevuotias uhmis, koululainen, teini... Välillä tuntuu pökerryttävältä ajatella kaikkia niitä vaiheita, joita näiden kahdenkin kanssa vielä on edessä.


Joskus yritän kääntää Veikkosen lyhyen käväisyn elämässäni lohdulliseksi: minä todella sain vauvan, jota saan aina vaalia vauvana. Isoveljen ja pikkusiskon välissä kulkee mukana yksi näkymätön lapseni, oma enkelivauvani.